KEHO KERTOO JA RIITTÄÄ KUN KUUNTELEE
Kuuntelen ja fiilistelen kehoani päivittäin ja hetkittäin. Keho on kamuni ja kaikki kaikessa. Ilman kehotietoisuutta olisin hukassa täällä maailmassa. Kehoni kautta olen löytänyt aikoinaan dissoavat osani, henkisyyteni ja yhteyteni ihmisiin. Traumaprosessin myötä huomasin myös, että kehossa ilmenevät valon ja pimeyden ääritilat ovat molemmat totta, mutta ne ohjaavat kumpikin minua eri lailla eheytymisessä.
Valoisampi ja kevyempi puoli itsestäni nostattaa minut ylös, lentoon ja kiitoon halki avaruuksien. Hyvästit hidas ja tiivis keho. Minä olen toivo ja minä olen vapaus. Raskauteen upotessani poistun usein myös kehosta, mutta nyt passiivisemmin. Minun on kärsittävä, koska se on kohtaloni, koska en muuta voi. Kaksi erilaista tulkintaa ja kaksi erilaista tapaa kohdata traumaa ja olla kehotietoisuudessa.
Huomasin, että mitä enemmän antaudun vaikeille tunteille, sitä nopeammin ne alkavat prosessoitua pois.
Jossain vaiheessa eheytymisprosessiani ymmärsin, että pystyäkseni integroitumaan kokonaiseksi ihmiseksi, minun on löydettävä vielä jokin uusi tapa suhtautua kehoon. Aloitin jokaisen aamun hengittämällä tietoisesti kehoon ja huomioiden sen hetken kehotilan. Pyrin pitämään huomiotilani kehossa niin pitkään, että pystyin sietämään kaiken, mitä tietoisuuteeni nousi, ilman, että minun tarvitsi pelästyä sitä.
Useimmiten aamun raskas kehotila vaati paljon sokeria ja kahvia (ja pullan lähikaupasta). Kirjoitin mitä raskaus herätti ja piirsin myös. Opettelin tanssimaan raskauttani näkyväksi. Lopetin raskauden analysoimisen ja pyrin vaan antamaan kaikkein paskoimpienkin tunnetilojen olla sitä mitä ne on. Huomasin, että mitä enemmän antaudun vaikeille tunteille, sitä nopeammin ne alkavat prosessoitua pois.
Uskalsin antautua yhä syvemmille raskaille kokemuksille, koska olin oppinut, että niistä pääsee aina lopulta eteen päin. Ne väistyvät. Ainoa asia, mitä tein, oli se, että katsoin kehoani sisäisillä silmillä, kuuntelin ja tunnustelin sitä, hengitin raskauteen ja annoin itseni olla siinä tilassa missä olin, tietoisesti. Olin läsnä kaikelle itsessäni tuomitsematta itseäni siitä, että minussa on niin paljon raskautta. Aloin hyväksymään kaikkea minussa, aina enemmän ja syvemmin.
Yksi päivä huomasin, että minähän rakastan itseäni. Oivallukseni siitä, että en tuomitse tai arvostele itseäni, en pakota itseäni mihinkään mikä ei tunnu hyvältä tai yritä olla mitään mitä en ole, oli tuottanut tuloksia. Rakkaus oli löytänyt tiensä luokseni sallivuuden kautta. Tämän myötä aloin vapauttamaan kehostani vielä enemmän ja enemmän raskautta.
LÖYTYNYT RAKKAUS – JA OMAT RAJAT
Edellä kuvaamani eheytymisen prosessi vahvisti myös kokonaisuudessaan sitä, että saan kulkea omaa tietäni täällä maailmassa. Olen aina ollut melko individuaali, mutta sisälläni on ollut paljon huonommuuden tunnetta ja alistumista siihen, että en tule koskaan hyväksytyksi enkä ymmärretyksi tässä maailmassa.
Nyt ymmärsin syvemmin sen, että vain minun itseni on hyväksyttävä itseni ja se riittää. Miten kukaan muu voisi koskaan ymmärtää sitä, mitä koen sisässäni? Miten kukaan voisi nähdä sitä määrää työtä, mitä teen itseni kanssa? Miten kukaan voisi arvostaa sitä miten prosessoin traumaa, että välillä vaikka vaan nukun, kun oletus on, että minun pitäisi ryhdistäytyä?
Mitä enemmän olen oppinut hyväksymään kaikkea itsessäni, sitä enemmän olen alkanut laittamaan rajoja myös ulos päin sille, kenen kanssa haluan olla tekemisissä tai millaista kohtelua sallin. Olen vahvistunut oman oudon elämäntieni oikeudellisuudessa. Elä ja anna elää, on alkanut tuntua hyvältä ajattelumallilta.
Rajojen konkretisoituminen on johtanut siihen, että voin hyvinkin nopeasti todeta, että esimerkiksi tämän henkilön kanssa en jatka kommunikaatiota tai tätä työtä en ota vastaan. Jos rikkoisin tuntemustani oikeasta, päätyisin vain turhautumaan, suuttumaan ja katkeroitumaan.
Tämän tietoisuustyöskentelyn myötä olen myös oppinut tuomaan kevyttä ja valoisampaa puoltani läsnäolevammaksi. Pimeyden ja valon vaihtelut eivät ole enää niin äärimmäisiä. Raskauden keskellä muistan valoisan itseni läsnäolon vaikka se ei siinä hetkessä olekaan tosi. Valoisina aikoina muistan pimeyteni ja ihmisyyteni ja kunnioitan raskasta tietäni trauman kanssa.
Kommentoi kokemuksiani alle, jos ne herättivät sinussa mitään. Haluaisin kuulla ja jakaa ajatuksiasi. Kiitos, kun luit!
Kiitos toivoa antavasta kirjoituksesta! Tämä on niin vaikea asia tämä rakkaus itseä kohtaan. Ehkä tämä rohkaisi pysähtymään taas vähän enemmän. Vastaan kamppailu on niin nähty, mutta silti siihen huomaamattaan lähtee. Kiitos myös kirjastasi Trauma1. Se oli aivan tajunnanräjäyttävä lukukokemus, kun olin juuri alkanut muistaa ja ymmärtää lapsuuden kokemuksia, mutta epäilin kaikkea. Että elääkö jossain henkinen kaksoisolentoni? Eivätkö nämä olekaan (hankalia) luonteenpiirteitäni ja erikoisuuksiani? TämäKIN asia?! Huh. Se avasi ihan uusia ymmärryksen ovia. ❤
Hei, kiitos kommentistasi. Uskallustahan se vaatii, että kulkee tätä vaativaa traumatietä. Paljon rohkeutta sinulle siihen, että uskallat pysähtyä ja hiljentyä itsesi ääreen. Se kannattaa kuitenkin pitemmän päälle vaikka ei voi vannoa, että vastaan kamppailu kokonaan häviäisi koskaan. Ja ihana kuulla, että eka kirjani on voinut olla avuksi. Halusin kirjoittaa sen, jotta jos siitä olisi yhtään apua muille.