Tukea tavoitteisiini

Tarvitsisin rehellisyyttä. Tarvitsisin avoimuutta. Tarvitsisin yhteistyötä ja ymmärrystä. Tarvitsisin kokemuksen kuulluksi tulemisesta. Ja sellaisen tuen, mitä nyt pitkäaikaiskuntoutuja voisi tarvita kun ensimmäinen yliopistotutkinto on nurkan takana ja seuraava edessä isoine muutoksineen.

Apua käytännön asioiden hoitamiseen jättäessäni taakse suurimman osan psykiatrisista anamneeseista, lomakkeista sun muusta sälästä jotka kuvaavat 13 vuoden värikästä hoitohistoriaani. Sen tuen mitä tarvitsisin, kun lähden kotikaupungistani pois suorittamaan seuraavaa tutkintoa. Tuen mitä tarvitsisin jaksaakseni terapiani. Sellaisen tuen minkä olen ennenkin saanut. Hoitoni tuloksetkin kertovat jo sellaisesta, minkä minä ymmärrän tehokkaan kannattelevan avohoidon tarkoituksenkin olevan. Ja tarvitsisin myös sen, mitä edellä kuvattu väistämättä vaatii psykiatrialta – sen, että joku muukin uskoisi suuriin tavoitteisiini kuin minä itse.

Vastoin odotuksia

Joskus se oli täydellisen päinvastoin. Olen kirjautunut matkani varrella ulos muutamastakin eri koulutusohjelmasta(sekä useasta eri sairaalasta). Aivojani on yritetty lukemattomien tuntien ajan kääntää sanojen voimalla, ilman minkäänlaista luottamuksellista suhdetta,uskomaan itseeni ja tulevaisuuteeni. Ja uskokaa pois, lopulta tein sen ihan itse. En muiden sanoilla, vaan vastoin odotuksia täysin oman työskentelyni kautta. 

Psykiatria ei tunne minua ihmisenä

Ei psykiatria täällä tunne minua. Minä tiedän mitä tarvitsen. Minä tiedän mikä minua auttaa. Ja osaan vielä perustellakin ne. Psykiatrinen hoito ei. Uskokaa huvikseen, pärjääväkin tarvitsee apua. Psykiatrialta. Edelleen. Ja eniten juuri nyt. Kuitenkin tällä hetkellä valitettavasti koen, että tasapainoani ja toimintakykyäni yritetään horjuttaa eikä vakauttaa.

Yksityisessä traumaterapiassa työskentelen tänäpäivänä tulevaisuuteni eteen enemmän kuin koskaan ennen opetellen samalla rakentamaan luottamusta ja itseeni turvaa, sitä kaiken pohjaa. Mutta koska mikään ei ole pysyvää, saattaa avohoidossakin tapahtua äkkinäisiäkin muutoksia rakenteissa ja henkilöstössä. Nyt näin ulkoapäin katsoessani avohoidossa tapahtuneita muutoksia, en voi olla miettimättä mitä omaan hoitooni vaikuttavien seurausten takana on. Sen enempää omaa tilannettani erittelemättä, tiivistän sen kaikesta karuudestaan huolimatta seuraavasti – eihän tämä mennyt nyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta jos tämä teksti tavoittaa yhdenkään terveydenhuollon ammattilaisen Suomessa ja mahdollisesti auttaisi jotakuta toista, jaksan jatkaa sen ajatuksen avulla oman jatkohoitoni puolesta taistelua.

Me olemme yksilöitä jokainen

Ymmärrän, että lääkäreistä on pulaa ja resurssit ovat muutenkin mielenterveyden hoidossa (aivan liian) pienet. Mutta omien ja muiden ihmisten kokemuksien perusteella en voi olla pohtimatta sitä kuinka hyvin potilaan yksilöllinen tilanne huomioidaan silloin, kun hoidon linjaukset suunnitellaan. Lääkärit tekevät ne päätökset linjauksista. Onko se todellakin niin, että kerran vuodessa potilaan lääkäriä tavatessa olisi ylipäänsä mahdollista tehdä arvio siitä, mitä potilas tarvitsee ja miten juuri tätä potilasta voisi auttaa parhaimmalla ja kestävimmällä tavalla?  

Inhimilliset muutokset – epäinhimilliset seuraukset

Omassa avohoidossani tapahtuneet käänteet on tehty vailla minkäänlaista logiikkaa samalla laiminlyöden oma ääneni sekä sanat jotka on myös kirjattu järjestelmiin asti. Se on surullista, koska minun tavoitteet ovat jo pitkään olleet hyvinkin loogisia. Terapia, opiskelu, ja lähitulevaisuuden tavoitteet pitävät minua edes jotenkin kasassa. Se on mielestäni väärin, että nyt kun sitä tukea tarvittaisiin avohoidossani ehkä enemmän kuin koskaan, joudun vaatimaan vastauksia ja hoitoa.

Ymmärrys potilaaseen ei synny kuitenkaan potilaan itse sitä vaatimalla. Sen joutuu jokainen ammattilainen itse synnyttämään, katsomaan potilasta muutenkin kuin anamneesien läpi.

Ja mitä tulee diagnooseihin

Ja se mitä tulee diagnooseihin. Minulla on onnekseni oikea päädiagnoosi, mutta ne muut on suurimmalti osin ikiliimalla kirjattu sen enempää miettimättä tai ymmärtämättä. Vailla omaa ääntäni, jota olen yrittänyt tuoda vuosien aikana esiin, auttaakseni itse lääkärien arviointia. Viime vuodet olen myös samalla pitänyt tulevaisuuteni suunnitelmat omien sanojeni tukena. Se jos mikä on mielestäni kannattavaa sekä kannattelevaa. Mutta joko niihin ei uskota tai sitten ääneni ja minä emme kokonaisena ihmisenä ole tavoittaneet lääkäreitä.

Kokemuksieni mukaan vastaanotoilla tehdään pikakartoitus sen hetkisestä tilanteesta, lääkityksestä ja mahdollisista lausunnoista. Minua ei ole ihmisenä selvästikään nähty, vaikka pidän puhuessani mukana sekä tämän hetken että tulevaisuuden. Ymmärrän kyllä ne resurssiongelmat. Mutta silti ei sen pitäisi näin mennä. Ei myöskään kynnyksellä jossa tarvittaisiin muutakin kuin (vähenevän) lääkityksen seurantaa. En tarvitse tästä syksystä eteenpäin enää kuin yhden lausunnon(terapiaa varten) vuodessa. Niitä kahdesta kolmeen kappaletta muita lausuntoja en enää tarvitse, koska olen tässä tietyssä kohtaa omaa toipumismatkaani. Minun logiikkani mukaan näin ollen olisi enemmän aikaa tukemiselle, ymmärrykselle, tulevaisuudelle ja muille käytännön asioille. Onko tämä todellakin liikaa avohoidolta vaadittu?

Teen sen silti

Valitettavasti en kuitenkaan pysty itse tekemään asialle tämän enempää. Lääkäriaikoja ei ole. Hoitajan aikoja en saa enää. Tämä kaikki tietää vaikeuksia lähtiessäni pois tästä kaupungista. Kaupungista joka on näyttänyt paljon ja liikaakin. Haluan vihdoin kotiin, haluaisin turvaan täältä. Haluaisin molemmat. Haluan myös unelmani. Haluan tavoitteeni. Koska minä pystyn.

Traumamatka_H

Mutta en voi katkeruuden tunteilleni kuitenkaan mitään, koska minun näkökulmastani moni asia olisi ollut korjattavissa – jos niin olisi haluttu. 

Traumatisoitumisen aiheuttamien vaurioiden korjaamiseen menee vielä runsaasti aikaa, mutta jaksan sen – koska tulevaisuus pysyy mukana, ainakin itselläni.