Minähän kaipasin vain rakkautta

isä ja Äiti 

Meidän piti olla aina hiljaa, isä käski. Siitä huolimatta isä oli se joka jollain tavalla välitti, vanhempien eron jälkeen hän halasi joka kerta kun kävin hänen luonaan. Inhottava äitipuoli ei vain halunnut minun käyvän usein. Äiti vihasi minua. Hän suuttui kun en puhunut, jos puhuin liikaa, liian hiljaa tai väärästä aiheesta. En koskaan alkanut puhumaan normaalisti, siitä tuli liian pelottavaa. Olin kai 5-vuotias kun minulla todettiin selektiivinen mutismi. Äiti hakkasi minua, hankki raipankin sitä varten. Mutismi oli ongelma, sovittiin että käyn psykologilla, mutta äiti ei vienyt minua sinne. Eihän kukaan saanut tietää mitä hän teki minulle. Enimmäkseen olin kuin minua ei olisikaan, äitiä ei saanut häiritä. Hän joi olutta joka päivä, usein jäin isosiskon kanssa kahdestaan kun hän lähti baariin. Tuli joskus aamulla takaisin. Hän sanoi minulle usein ettei eläisi pitkään, pelkäsin aina että äiti kuolisi. Vasta myöhemmin tajusin sen olevan vain yksi keino manipuloida.

7-vuotiaana meinasin hukkua. Olin yksin vedessä kun äiti oli kaverinsa kanssa rannalla, en osannut uida. Äiti ei tehnyt mitään, hänen kaverinsa pelasti henkeni. Pian sen jälkeen sairastuin munuaistulehdukseen. Kiemurtelin tuskissani sohvalla, sanoin että minua sattuu. Äiti katsoi kylmästi vierestä ja jätti yksin. Seuraavana päivänä pystyin jotenkin kävelemään esikouluun, sieltä vietiin lääkäriin ja matka jatkui isompaan sairaalaan. Olin siellä viikon. Yksin, ei ollut vanhempia tukena.

Äitini jätti minut kuolemaan, sen asian kanssa on inhottavaa elää. On surullista tietää että joskus vanhemmat aiheuttavat oman lapsensa kuoleman. Mutta silti, itse olisin mieluummin lapsi joka kuoli, kuin lapsi jonka piti kuolla.

Olin melkein 8-vuotias kun pikkusiskoni syntyi. Isäpuoli oli väkivaltainen alkoholisti ja narkomaani, ja vuosien ajan pelkäsin että hän tappaisi äidin. Välillä lähdimme siskojen kanssa naapuriin soittamaan poliisit, piti olla varovainen ettei kuolisi itse. Kerran isäpuoli löi minua, välttelin häntä niin hyvin kuin voin. Koulussa kiusattiin mutismin takia. Haukuttiin, lyötiin, kaadettiin maahan ja potkittiin. En kertonut kenellekään, ajattelin ettei ketään edes kiinnostaisi. Tavallaan koin myös ansaitsevani sen, en ollut sellainen kuin olisi pitänyt.

Olin 12-vuotias kun äitini kaveri ilmeisesti raiskasi minut, amnesian takia en voi sanoa varmaksi. Oletan niin käyneen muutaman kerran sen jälkeenkin mutta muistini ei vain toimi. Muistan kuitenkin sen paniikin ja tunteen siitä että jotain kamalaa tapahtui, se myös vaikutti myöhempään oireiluuni. Kammoan miehiä joilla on vihreä huomiotakki, koska sellainen hänellä oli. Jossain vaiheessa olin siilitukkainen ja yritin näyttää poikamaiselta. Hän sanoi minua kauniiksi, en halunnut kenenkään enää sanovan niin.

psykiatrista hoitoa?

Aloin käymään psykologilla 13-vuotiaana, mutten kertonut mistään koska äiti kielsi. Äidin manipulointi aiheutti riitaa minun ja isän välille enkä nähnyt isää pariin vuoteen. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan, minulla oli isä muttei se sama joka oli joskus. 14-vuotiaana minulla todettiin masennus ja sain siihen lääkityksen. Sitten menin suljetulle osastolle. Olin hetken kotona ja menin uudestaan. Sen jälkeen hetkeksi Perhetukikeskukseen. 16-vuotiaana menin psykiatriselle osastolle tutkimuksiin, siellä tajuttiin ettei kaikki ollut kunnossa kotona ja minut huostaanotettiin. Sieltä menin taas Perhetukikeskukseen. Sitten kun vihdoin kerroin että äiti hakkasi minua, vain yksi ihminen tuntui uskovan. Äiti pelkäsi paljastuvansa ja väittikin minua väkivaltaiseksi. Hän oli vakuuttava, itki ja sai sääliä. Minä näytin vihaiselta, mutta vain koska pelkäsin.

Sitten menin taas suljetulle osastolle. Kukaan ei yrittänytkään selvittää mistä ongelmani johtuivat. Psykiatri totesi vain ettei voi auttaa, olin toivoton tapaus.

Päädyin kolmeksi vuodeksi erääseen laitokseen. Pääsin käymään äidin luona kuuden viikon välein yhdeksi yöksi, muuten en nähnyt sukulaisia tai kavereita. Laitoksessa koin usein väkivaltaa, raahattiin väkisin esimerkiksi musiikkikerhoon, tai käärittiin mattoon niin etten voinut liikkua. Olin usein ihan mustelmilla. He keksivät aina jonkun syyn. Pahinta oli kun psykologi yritti pakottaa puhumaan, koin tilanteessa väkivaltaa jonka takia nilkkani sattuu ajoittain vieläkin. Sen jälkeen ajattelin muutaman vuoden ajan etten enää koskaan puhu asioistani kenellekään. Lopulta jouduin toteamaan isosiskolleni etten kestä enää. Hän teki kaikkensa saadakseen minut pois sieltä, pääsin kotipaikkakunnalleni asuntolaan. Sitten ystäväni teki itsemurhan. Olin tuntenut hänet koko elämäni ajan, sitten hän oli poissa. Elämä oli kamalaa, pelkäsin ihmisiä, kaupassa käyminen ei onnistunut yksin. Parin vuoden päästä uskalsin mennä samalle psykologille jolla olin käynyt aiemmin, häntä en pelännyt niin paljon. Pääsin muuttamaan omaan kotiin.

Pian piti siirtyä psykiatrian polin aikuispuolelle, ymmärrystä ei löytynyt. Ensin sairaanhoitajalla käynnit kuukauden välein, sitten toimintaterapiassa (=ostin kodinvaihtajakoiran ja käveltiin sen kanssa), ja taas sairaanhoitajalla käynnit. Mielialalääkkeet lopetin 9 vuoden jälkeen hyödyttöminä, hyvä etten kuollut niidenkin takia.. Ketään ei kiinnostanut menneisyyteni, siitä ei saanut puhua. Yritin siis unohtaa ja jatkaa elämää. Se sujui jotenkin koiran ansiosta, en ollut yksin. Mutta neljän vuoden jälkeen sekin oli poissa, nivelrikko oli liikaa. Heti sen jälkeen isosiskoni muutti toiselle paikkakunnalle, kaikki romahti. Tajusin etten ollut selvinnyt kaikesta kokemastani. Psykiatrian polilla olisin saanut käydä vielä puoli vuotta, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä joten lopetin käynnit.

terapeutti joka kuuntelee

Sitten yhtenä yönä harkitsin itsemurhaa, mutta sen sijaan päätin vielä laittaa sähköpostia yhdelle psykoterapeutille. Olin lukenut hänen kotisivujaan jo aiemmin, hän oli ainoa jota edes harkitsin. Jo seuraavalla viikolla kävin hänen luonaan. Se oli todella pelottavaa enkä uskonut sen sujuvan. Hämmennys oli suuri kun hän sanoi että me voidaan puhua jos haluan, tai sitten olla vaan hiljaa. Me sitten oltiin hiljaa, seuraavalla kerralla puhuinkin jo hiukan. Terapia on jatkunut jo melkein kaksi vuotta, terapeutin kärsivällisyys ei loppunutkaan heti. Ehdin melkein täyttämään 28 vuotta ennen kuin löysin ihmisen joka kuuntelee ja ymmärtää. Jos en saa puhuttua jostain niin kirjoitan sähköpostia, toivon että vielä joskus pystyn puhumaan enemmän. Yli 20 vuotta sain kuulla valitusta siitä etten puhu, terapeuttia ei tunnukaan haittaavan.

Minulla on opettelemista myös siinä että saan itkeä ja suuttua, terapeutti ei hylkääkään minua. Äiti ei ikinä sietänyt sellaista, jos en puhunut niin en saanut myöskään tuntea mitään. Jos itkin niin sattui enemmän, opin piilottamaan tunteeni. Nyt ymmärrän kärsineeni dissosiaatio-oireista lapsesta asti, uskalsin kertoa ongelmistani ja sainkin selityksen. Liian stressaavissa tilanteissa kuuloni saattaa lähteä, välillä tunnen katsovani itseäni jostain ulkopuolelta. Joskus ympäristö tuntuu ihan epätodelliselta, peiliin katsoessani en aina tunnista itseäni. Ihmisen kosketus saattaa saada minut paniikkiin enkä voi edes kätellä ketään. Välillä en sisäistä missä olen, tuntuu etten koskaan pääse pois laitoksesta vaikka pääsin jo kauan sitten. Tuntuu että minussa on muutama erilainen osa joiden mielipiteet ja reaktiot vaihtelevat keskenään. Triggereinä toimii muun muassa kaljan haju, huutavat ihmiset, itkevät lapset ja pienikin kosketus vaikka se tapahtuisi vahingossa. Ison osan elämästäni olen unohtanut, välillä mietin että kuka minä edes olen..

Harvemmin käyn muualla kuin lähikaupassa, ulkona kävelemässä ja muutaman sukulaisen luona, välttelen ihmisiä. Aika usein itsemurha tuntuu ainoalta tieltä ulos tästä tuskasta. Isosiskoni vuoksi yritän jaksaa, ja terapeutti yrittää auttaa. Mutta miten korjata mieli joka meni rikki, miten luottaa siihen ettei terapeutti hajota sitä pahemmin?

Yksi surullisimmista asioista on se etten koskaan saa onnellista lapsuutta ja huolehtivia vanhempia. Koska jossain vihaisen ja torjuvan ulkokuoreni alla tunnen yhä olevani se lapsi joka edelleen kaipaa vain rakkautta. Äiti ei enää halua nähdä minua, suuttui kun kysyin että miksi hän hakkasi minua. Se ilme kertoi kaiken, hän ei ole edes pahoillaan. 

Kaiken tämän jälkeen voin kyllä todeta että lastensuojelussa ja psykiatrisessa hoidossa on liian isoja ongelmia. Miten voidaan käyttää väkivaltaa asiakasta kohtaan, miten kenenkään kärsivällisyys ei riitä turvallisen suhteen luomiseen. Miksi kukaan ei yrittänytkään selvittää mistä ongelmani johtuivat.

Huostaanotto teki elämästäni entistäkin kamalampaa. Yhteiskunnalla oli myös varaa pitää minua vuosia laitoksissa ja laittaa 26-vuotiaana eläkkeelle. Kun halusin psykoterapiaan, tarvitsin apua selvitäkseni hengissä ja toivoin että pystyisin vielä joskus käymään töissä, siihen ei ollut varaa. Nyt joudun maksamaan terapian itse eläkkeestäni pysyäkseni hengissä, onneksi terapeutti kuitenkin ymmärtää tilanteen ja antaa alennusta. Olen siitä kyllä erittäin kiitollinen. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta oli jatkuvaa nähtyä ja koettua, sekä henkistä että fyysistä, väkivaltaa. Vaikea uskoa että kaikesta voisi päästä yli, mutta terapeutti tuntuu uskovan siihen joten minäkin yritän.

  – Ella