Mulle tulee mielikuva pikku tytöstä joka keikistelee ja keimailee että saisi jotain mitä
juuri sillä hetkellä tarvitsee. Aika varhaisessa vaiheessa varmaankin opin kuinka
miellyttää. Minä olen ollut käytettävissä päästä varpaisiin mieltä myöten. Olen
luullut vain olevani sellainen ja sulkenut pois pahan olon ja pelon. Kaikella on ollut
hinta ja ehto, myös niillä asioilla, jotka ihmissuhteissa pitäisi olla itsestäänselvyyksiä.
En ole oppinut, että kelpaisin ja riittäisin minuna.
Lapsuus olisi kai pitänyt olla se aika kun itsetunto rakentuu ja perusturva. Olisi ollut
aina joku jonka puoleen kääntyä, joku olisi sanonut olet tärkeä, joku olisi
lohduttanut, joku olisi huolehtinut terveydestä ruuasta vaatteista unesta
puhtaudesta. Ihan vain minusta. Mikset äiti myöntänyt ettei susta ole äidiksi ja vaan
antanut mua pois?
Miten sudet haistoivatkin minussa aina valmiin? Naamioivat rakkauteen omat
halunsa ja päämääränsä; oppivat käyttämään hyväksi. Minä taivuin, mutta kestin. Ei
se mitään ei haittaa. Läheisyyteen ei riitä läheisyys, aina piti rikkoa jähmettää
kovettaa että kestäisi. Vieläkään kukaan ei ota syliin silitä päätä ja sano ei mitään
hätää ja voisin luottaa siihen että näin on.
Olen jonkun aikaa elänyt omaa elämääni, rajannut, ollut armollinen itselleni,
hoitanut asiani, kehoni on saanut olla rauhassa, olen tullut kuulluksi, ollut raitis, olen
ollut läheisten elämässä, ollut avoin. Silti voin huonosti monella sektorilla.
Tarvitsenko kaltoinkohtelijan jolta voin lunastaa mitä tarvitsen? Olen feikki, petän
kuitenkin lopulta kaikki. Painukaa helvettiin mä en enää jaksa! Mutta voi kuinka
haluaisin osata olla, haluaisin tuntea. Kaipuu, vaikka en tiedä mitä. Tiedän mitä on
pelko pimeä nälkä yksinäisyys kodittomuus turvattomuus rakkaudettomuus. Enää en
jaksaisi lähteä vaihtokauppamarkkinoille myymään itseäni pienestä palasta
rakkautta täyttämään tyhjiötä.