Metsäretkellä. Turvassa.

Istun auton vänkärinä. Mietteissäni. Kuski kysyy multa jotain, kuulen hänet, mutta en pysty nyt ymmärtää tai vastaamaan hänelle. Olen menneiden kauhuissa. Sydän alkaa takoa yhä lujempaa, hikikin tulee kainaloihin. HAnkala hengittää. Katson viereeni, kuski ei huomaa mitään kuinka tukalat oltavat mulle yhtä äkkiä tuli. 

Hetken ajon päästä olemme perillä. Auto pysähtyy. “ÄITI!!” Kuuluu takapenkiltä. Havahdun ja olen heti takaisn tässä hetkessä. “Ollaan perillä!” – lapset huutavat kilpaa. Noustaan autosta, peräkontista otetaan pari reppua, toinen minulle ja toinen kuskille, miehelleni siis. Jatkamme tästä matkaa jalkaisin metsää kohti.

Sydän rauhoittuu ja hengitän syvään. Vedän keuhkot täyteen metsäilmaa. Tuoksuukin ihan syysmetsälle. Lapset juoksevat metsäautotietä pitkin ja tuon tuostakintulevat esittelemään mulle mitä hienoinpia keppejä ja kiviä mitä ovat löytäneet. Ja joka kerta kun lapset tulevat luokseni kiinnityn tiukemmin tähän hetkeen. Menneet kauhut haihtuvat metsään. Keskityn katselemaan loppusyksyn luontoa ja kuvaan polun varrella jääriitteisiä puolukanvarpuja. Luonto ratisee kenkiemme alla. 

Saavumme perille laavulle ja pian meillä on jo tulet nuotiossa. Katselen tulta, tuli palaa juuri nyt edessäni ja kauempaa kuuluu lasten ääniä. 

Olen tässä, olen turvassa. Oman perheeni suojassa. Minulla on hyvä tässä, nyt. 

Elämä on ollut muunmuassa tätä. Vajoan menneisyyden kauhuihin, mutta palaan takasin tähän hetkeen maadoitetuani itseäni. Tässä on auttanut tiivis terapia, jossa olen saanut keinoja maadoittumiseen. 

Liki 2 vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksestani. Olen muodostanut minulle uudenlaisen arjen. Ei ole enää kotipalvelua arjen apuna, on vain tukiperhe harvakseltaan pojille ja siitä olenkin kiitollinen. 

Päällimmäisenä mielessä on adhd sova-kurssi, joka oli keväällä ja nyt syksyllä. Sieltä saatu vertaistuki tuli todella tarpeeseen. Vertaistuesta tuli mieleen leirit, joita kesällä järjestetään. Olen joka vuosi saanut tutustua ihan huikeisiin tyyppeihin ja vertaistuki on ollut kultaakin arvokkaampaa. 

Syön makkaran. Hiillos hohkaa punaisena ja lämmittää laavun reunalle asti, missä istun. Aamupäivän aurinko alkaa lämmittämään puolukanvarpuja ja jääriite sulaa hiljalleen. Aamun pakkasmetsän tuoksu vaihtuu tuoksuihin sienistä ja märästä maasta. Kerätään kimpsut ja kampsut, pakataan reput. On aika lähteä kävelemään autolle. Ja matkata kotiin. 

Olen kiitollinen, että olen saanut olla turvassa oman perheen kesken. Ja metsä ja sen tuoma rauha on jäänyt viipyilemään minuun. Edes hetkeksi. Menneisyyttä ei nyt ole.