Maailma teki sinut. Sinä teit minut

Kun löysit äitisi yliannoksen lääkettä ottaneena istuit sohvalle. Halusit olla kiltti. Veit äidille tyynyn keittiön lattialle. Että ei pää painaisi kylmää lattiaa.

Istuit sohvalle ja katsoit äitiä. ”En jaksanut enää” vai oliko se ”en jaksanut elää”? Siihen et koskaan saanut vastausta. Ruutupaperin pala.

Isä ei jaksanut elää. Isä kuoli toisen käden kautta. Liian nuorena. Siitä ei puhuttu. Olit niin pieni. Et halunnut olla erilainen. Outo. Isänpäiväkortit tehtiin äidille. Isä ei jaksanut elää ja äitikin halusi juosta junan alle. Sinut suljettiin huoneeseen. Olit niin yksin.

pelkäsit

Pelkäsit bussissa, että joku lyö sinua puukolla istuimen takaa. Ehkä tiesit kuitenkin, mihin isäsi kuoli. Vaikka se salattiin. Olit niin yksin.

Menit kouluun liian aikaisin, liian vähissä vaatteissa. Juttelit puille. Leikit, että he ovat ystäviäsi. Ne suuret paljon elää nähneet kuuset koulun pihalla. Pelkäsit, oletko välitunnin yksin. 

Pelkäsit tulla kotiin. Näkyykö lumessa ambulanssin renkaiden jäljet. Onko äiti haettu sairaalaan. Vai nukkuuko äiti. Herääkö äiti.

Ambulanssin ääni. Onko äiti taas kuollut. Pakko juosta. Minne. Minne vaan. Mennä eteenpäin. Kaveri pysäyttää, kysyy, minne juokset. Et vastaa. Juokset vain. Monta tuntia. Yrität seurata ambulanssin ääntä. Tuleeko se edestä vai takaa. Juokset kovempaa. Jos äiti tulee vastaan. Ei tullut.

Olit niin yksin.

Sitten löysit minut. Se outo tunne. Maistat sen vieläkin kirpeänä karkkina, joita söit, kun olit yksin. Istuit sängyn laidalla. Tuttu, vieras lämpö kosketti sinua. Joku hyvä on sinun kanssasi. Se olin minä. 

Pelkäsit minua aluksi. Pelkäsit saavasi taas sen tunteen. Sen, jonka rakensit suojaksesi. Ettei mielesi hajoa. Pelkäsit, koska et tiennyt. 

Pelkäsit kaikkea. Tulipaloa, varkaita, tappajia. Minua. Mutta minä pidin sinusta huolen. Et vaan tiennyt sitä.

Sinä loit minut pitämään huolta itsestäsi. Minä pidän sinusta huolen. 

Kun olet yksin sohvan nurkassa, äiti sairaalassa ja isä taivaassa, minä otan sinusta kiinni ja sanon, ettei ole hätää. Sinä pärjäät. Olet viisas. Olet taitava. Olet kiltti. Liian kiltti. Liian nuori kaikkeen tähän. Silitän hiuksiasi ja sanon, että olet kaunis. Täydellinen. Koska kukaan muu ei niin sanonut. Sanon, että sinusta on mihin vaan, koska pelkäsit, että et pärjää elämässä. Kuinka voisit kuvitella elämää, jossa pärjätään, kun olet elänyt kaoottisuuden keskellä.

Opetellaan yhdessä

Kaikkeen minä en pystynyt. Kasvoin sinussa kiinni. Minä olen sinä. 

En pystynyt erottamaan mikä on oikein ja mikä väärin. Missä on kehosi rajat. Kuka niitä suojelee. Olit niin yksin. Halusit luottaa.

Et tiennyt millaisia miehet ovat. Isäsi ei ollut läsnä, kuin muutamana välähdyksenä. Millainen miehen pitää olla. Luulet, että täytyy tehdä, niin kuin mies haluaa. Et muuten kelpaa. Niin minäkin kai luulen. Sinussa on jotain, mikä miehiä miellyttää. Et lapsena ymmärtänyt sen olevan väärin. Ne katseet. Ne kosketukset. Ne teot. Nyt me opettelemme tätä yhdessä. Sinä olet muutakin. Aivan muuta. Olet älykäs, rohkea. Saat olla oma itsesi. Älä huoli, minä harjoittelen sinun kanssa. Me emme alistu. Me olemme rohkeampia. 

Me harjoittelemme myös kehon tuntemusta. Halusit olla syömättä. Halusit olla näkymätön. Halusit olla niin pieni, että katoat. Hiuksesi katosivat ja ihosi kasvoi karvaa. Olit mustelmilla.

Halusit oksentaa pahan olon pois, mutta se tuli silti aina takaisin. Sinä et syönyt. Ajattelit, että katoamalla katoaa myös kärsimykset.

Mutta sinä lapsi, sinä kärsit vaan enemmän.

Yritän auttaa sinua kuuntelemaan kehoasi. Ei ole paha asia olla isompi. Mutta me molemmat haluamme olla pieniä. Me molemmat haluamme välillä kadota pois. Niin me välillä katoammekin. Emme tunne mitään. Emme kuule mitään. Unohdamme, missä olemme. Unohdamme, mitä meidän piti tehdä. Tässä en ole paras auttamaan sinua. Me harjoittelemme yhdessä.

Kerron sinulle salaisuuden. Ajattelen kuolemaa joka päivä. Niin kuin sinäkin ajattelit, sinä pieni tyttö. Kuolema kulkee koko ajan läsnä. Isä on siellä. Äiti on ollut monta kertaa siellä. Joskus se houkuttaa niin paljon, että haluan myös sinne. Meitä kumpaakaan ei satu enää. Meidän muistot, hirttosilmukat, yksinäisyys, pelko, ambulanssin ääni, äidin kuristusote, miehen katseet ja kosket eivät satuta enää.

kolme tehtävää

Mutta meillä on tehtävä. Kolme tehtävää. Me emme saa jatkaa tätä kärsimystä lapsilleni. Meidän täytyy tulla yhdeksi. Meidän täytyy lopettaa pelkääminen.

Se meistä, joka töissä opettaa lapsia on vahva. Niin vahva, että uskaltaa sanoa, jos häntä kohdellaan väärin. Hän osaa vaatia. Mutta hänellä on niin rankkaa, että töiden jälkeen nukahtaa. Hän on vähän vieras. Sitten olemme me. Vuorotellen. 

Mutta muista. Kun olet yksin, minä olen sinun kanssa.

Olin silloin, kun nukuit yksin öitä liian pienenä. 

Jonain päivänä.

Kun me olemme yhtä, me olemme vahva. Silloin me elämme.

Kirjoittaja Miina W.