Olen uupunut sanojen alle. Pää on kuin herhiläispesä. On vaikeaa enää tietää, mikä on minua ja mikä osieni ajatuksia ja mielipiteitä. Voi kun saisi olla edes hetken hiljaisuudessa. Ei tarvitsisi kuunnella loputonta vuoropuhelua, olla aina se järkevä aikuinen, erotuomari, lempeä ja lohduttava äiti. Saisi olla vaan. 

Jonkun mielestä olen varmaan yksinäinen. Eihän minulla ole omaa perhettä, ei juuri ystäviäkään. Vietän suurimman osan aikaa itsekseni kotona kissojeni kanssa. Kuulostaa ehkä yksinäiseltä. Olen kuitenkin luonteeltani introvertti ja viihdyn yksin. Koen sosiaaliset tilanteet kuormittavina ja tarvitsen paljon palautumisaikaa. Ja sitten ovat vielä osani. Todellisuudessa en ole koskaan yksin. Pään sisäinen perheeni on jatkuvasti läsnä.  

Miltä se tuntuu? Minulle hyvin normaalilta. Onhan lähes aina ollut näin. Ja luo se tiettyä turvallisuuden tunnetta, kun on aina joku jonka puoleen kääntyä, ja joka kuuntelee.

Eikä minulla ole vertailukohtaa. En minä osaa erottaa, mikä on normaalia ihmisen pään sisäistä vuoropuhelua ja mikä dissosiatiivisten osien keskustelua.

Mutta olettaisin että erottavana tekijänä on personoituminen. Sisäiset ääneni ovat henkilöitä, joilla on ikä, sukupuoli, nimi ja varsin vahvat mielipiteet ja oma tahto. 

Toisinaan saan olla rauhassa. Äänet ovat ikään kuin taustalla, eikä niitä juuri huomaa. Arki tuntuu silloin huomattavasti helpommalta. Voinnin ollessa epävakaampi, masennus- ja ahdistusoireiden aktivoituessa, myös sisäinen vuoropuhelu voimistuu.

Äkkiä kaikilla onkin jotain sanottavaa, jokin mielipide, ongelma, ratkaisu tai vain halu tulla kuulluksi.

Silloin pään sisäinen tallennustila on täynnä ja toivoisi vain että voisi painaa jotain reset tai mute nappia, jotta saisi olla hetken yksin, vain omien ajatustensa kanssa. 

Valintatilanteet ovat haastavia. Voin seisoa kaupan juustohyllyllä vaikka puoli tuntia, eikä koriini eksy lopulta mitään. “Otetaanko emmentaalia?” “Ei sitä, se on ihan tylsää.” “Mä haluun sulatejuustoa, niitä siivuja.” “Pöh, ne ei maistu miltään.” Voidaanko ottaa juustonaksuja?” Nyt valitaan juustoa, eikä mitään naksuja. Voidaanko vaan ottaa jotain?” “Mut ei emmentaalia, mä en haluu…” Ja tätä jatkuu aina vaan. Jossain vaiheessa perusminä ottaa jonkun ja kuuntelee alistuneesti vastalauseita, tai kyllästyy koko tilanteeseen ja ei ota yhtään mitään. Ja sitten ollaan ilman juustoa, mikä sekin harmittaa. 

 

 Ja entä sitten niinkin yksinkertainen kysymys, kuin mitä sinulle kuuluu? Periaatteessa ihan ok. Mutta. Joku osa haluasi kertoa kaikki pienet harmituksen aiheet. Toinen on sitä mieltä, että loistavasti menee, niin kuin aina, mitään negatiivista ei saa sanoa. Yksi osa haluaa sanoa, että mitä vittua se sulle kuuluu, mitä meille kuuluu.

Ja entä minä sitten? Miten muotoilla kaikkien osien tuntemusten summa ja erottaa siitä vielä perusminän päällimmäinen tunne?

No joo, aika vaihtelevastihan tässä on mennyt, sanon lopulta. 

Uuvuttavaa, sitä se on. Liikaa sanoja ja ajatuksia. Liikkaa kaikkea. Ja ehkä se on myös noloa, typerää, outoa ja hullua. Mutta se on minun elämääni, osa minua. Olen kyllästynyt häpeämään itseäni ja osiani. Saan olla juuri tällainen, aivan niin hullu kuin miltä se kuulostaa. Ehkä hyväksymisen kautta osani viimein tyyntyvät ja lopulta kuulen vain omat ajatukseni.