mitä minulle kuuluu?

Viimeisimmästä tekstistäni on kulunut jo useampi kuukausi. Olen kyllä aloittanut montakin, mutta ajatus katkeaa aina kesken enkä saa tekstiä valmiiksi. Syynä siihen taitaa olla se, että tällä hetkellä minussa pyrkii pinnalle monta eri ääntä. Aikuinen ammattilaisminä on huolissaan siitä, kuinka pandemia vaikuttaa yhteiskuntamme heikompiosaisiin ja heitä kannattelevien järjestöjen rahoitukseen, teiniminä haluaisi vihata kaikkea, on katkera ja näkee epäoikeudenmukaisuutta joka puolella, ja jossain taustalla näkymättömäksi jäänyt pieni minä itkee itkemästä päästyään. En koe näitä ääniä minusta erillisinä persoonina, mutta melkoisen kakofonian ne saavat silti päässäni aikaiseksi.

Keväällä alkanut poikkeustila, epävarmuus, sosiaalinen eristäytyminen ja etätyöskentelyyn siirtyminen alkoivat vaikuttaa vointiini jo melko varhain. Pysyäkseni kiinni itsessäni ja todellisuudessa tarvitsen sosiaalisia rakenteita, kontekstia, kohtaamista ja vuorovaikutusta, muuten alan lipsua kauemmas ja kadota. Vietin nelisen kuukautta miltei eristyksissä, ja arjesta selviäminen oli yhä vaikeampaa. Nukuin, nukuin ja nukuin. Itkin jatkuvasti. Koin ensin vihaa, sitten syvää, määrittelemätöntä surua. En muuta. Keskittymiskyky oli poissa, muistini ei toiminut, en saanut tehtyä mitään järkevää. Mietin, pitäisikö minun hakea apua, mutta ajatus ruuhkaisesta terveysasemasta pandemian aikana ei houkutellut.

sisäinen lapsi

Sitä paitsi, olihan varmasti paljon muita ihmisiä jotka tarvitsivat lääkärien ja hoitajien huomiota enemmän kuin minä! Minä olen iso tyttö, minä pärjään aina. 

Tai olen pärjännyt, koska itsensä ohittamisen taito on yksi kyseenalaisista vahvuuksistani. Nyt kuitenkin se pieni sisälläni on herännyt, ja kuulen hänen itkunsa yhä vaativampana. Se nostaa kyyneleet silmiini ja muistuttaa minua joka päivä siitä, mistä olemme jääneet paitsi. En silti voi tehdä mitään auttaakseni, jähmetyn paikoilleni pienen huutojen edessä. Seison kädet sivuilla roikkuen, avuttomana. Odottaen edelleen, että joku tulisi ja lohduttaisi. Näkisi, ottaisi syliin ja korjaisi kokonaiseksi. Tekisi minut todeksi, etteivät toisten sanat ja katseet enää kulkisi lävitseni.

Tiedän, että todellisuudessa vastuu on minun. Kukaan muu ei voi korjata minua, mutta en pysty siihen yksin. Tarvitsen jonkun puhumaan minut kynnyksen ylitse

Otin siis yhteyttä terveysasemalle. Luvattua psykiatrisen sairaanhoitajan aikaa en edelleenkään ole saanut, mutta pääsin lääkärille ja aloitin vuosien tauon jälkeen taas mielialalääkityksen. Varasin tutustumiskäynnin terapeutin luokse, ja toivon voivani aloittaa kevyen työskentelyn vointini tueksi harvennetulla tapaamisaikataululla. Minulla ei ole varaa omakustanteisesti kuin kuukausittaisiin käynteihin, mutta toivon että se riittää kannattelemaan minua. Pystyn hakemaan Kelan kuntoutuspsykoterapiaa uudelleen vasta parin vuoden kuluttua, siihen saakka hoitoni mahdollistuminen tulee riippumaan täysin omasta työkyvystäni. Mikä on aika ironista.

Lupaus

Lupaan meille kaikille, teinille, pienelle ja minulle, että yritän löytää itsestäni sen luotettavan aikuisen joka ei koskaan saapunut pelastamaan meitä. Ajatus tuntuu edelleen todella pahalta. En haluaisi joutua myöntämään, että minut on lopullisesti hylätty, sillä sitä se oikeastaan minulle tarkoittaa. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, jos haluamme vielä joskus tuntea olomme turvalliseksi tässä mullistuvassa maailmassa.