Traumojen pyörteissä on mennyt kymmenen vuotta. Elämäni rakentuu jaksoista. Lapsuus, murrosikä, varhaisaikuisuus, perhe-elämä, traumojen esiinpuhkeaminen sekä käsittely ja viimeisenä tiedostavampi aikuisuus. Ja joskus sitten tulee kuolema.
Viisikymmentä vuotta lähestyy vääjäämättä. Se on yksi etappi ihmisen elämässä. Nuorena ajattelin, että viisikymppinen on jo melkein eläkkeellä ja kuolemaan ei oo pitkä aika, siis tosi vanha tyyppi. Nyt ajatukset ovat muuttuneet, mutta silti 50 vuoden ikä muistuttaa kuolevaisuudesta. Minäkin kuolen. Aikaa ei ole loputtomasti. Läheisten kuolemat ja vakavat sairaudet ovat järisyttäneet turvallisuudentunnetta ja kuolemattomuuden harhaa.
Ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa kun olimme aikuisuuden kynnyksellä. Näin ystävästäni unia kymmenien vuosien ajan. Unissa hän palasi milloin mistäkin salaisen agentin tehtävästä tai ulkomailta. Minun oli vaikea hyväksyä hänen kuolemaansa. Pelko siitä että menettää toisen noin vain on hirvittävä tunne. Viikatemiehen käytös tuntuu niin summittaiselta ja mielivaltaiselta. Kuolema voi osua minunkin kohdalle milloin vain.
Laitetaanpa sulle vatsasyöpä, sulta taas katkeaa ensi yönä verisuoni aivoista, tuolle tulee sydänkohtaus ja hei, hirvikolarissa saattaa kans käydä huonosti.
Olen ollut ajatusleikkiä “jos kuolisin ensi kesänä, mitä tekisin toisin”. Se on auttanut hahmottamaan mistä nautin ja mikä tekee minut onnelliseksi.
Mitä minä haluan. Mitä minä oikeasi haluan tehdä. Juuri nyt. Tai ensi viikolla. Onko tämä mitä teen, minun vai jonkun toisen toiveiden toteuttamista? Jännitän liikaa voinko tehdä näin ja näin. Uskallanko ja voinko? Onko rahaa? Minun täytyy rohkaistua ottamaan omannäköisiä askelia, ei kaikkeen rahaa tarvita.
Kun mä kuolen
kuka laulaa laulun, kuka miettii mua,
kenen sydämessä kaipuu,
kuka unissaan syliini painuu.
Kun mä kuolen
tiedän että kehoni häviää,
vain muistot musta jää elämään.
Jääkö taakseni hyvää vai tuskaa viiltävää.
Kun mä elän
teenhän itselleni kaunista ja arkea välillä suolaista.
Tarpeeks rakastanhan ja suren,
tietty välillä hammasta puren.
Oonko elämässä onnellinen?
Millaiseksi itse rakennan sen?
Kärsimys jalostaa?
Enimmäkseen traumojen läpikäyminen vituttaa. Enkö olisi ansainnut onnellista elämää ilman traumoja? Näin on kuitenkin käynyt, enkä voi mitään. Pakotan itseni nykyhetkeen ja annan periksi menneisyydelle. En voi pyyhkiä mitään pois. Se on ollut ja mennyt. Kaikki tapahtunut on tehnyt minusta tämänhetkisen minut. Tämä on minun ikioma elämä.
haaveilen
En halua elää harhaisessa tulevaisuuden odotuksessa. Tällaisia ovat esimerkiksi maailmanlopun ennustus tai veikkausvoiton odotus. Koen epärealistiset haaveet ja odotukset energiasyöpöiksi ja turhaksi ajatusten hajottajaksi. Ei, en tarkoita etteikö saisi haaveilla ja onnelle kannattaa antaa mahdollisuus. Minullakin on voimassa koko ajan yksi rivi lottoa. Kyllä se siihen sattuu jos on sattuakseen.
Haaveilen nykyisin asioista joihin voin itse vaikuttaa. Mun to do -lista: Haluan ensi kesänä nukkua metsässä teltassa. Haluan halata rakkaimpiani; lapsiani, miestä, siskoa ja isääni. Haluan elämääni rauhaa ja hitautta ja järjestän sitä. Haluan käyttää aikani ihmisiin joiden kanssa minun on hyvä olla.
Kuvat Nina Karjalainen
Viimeisimmät kommentit