UMPIKUJA-OLO

Tarve kirjoittaa tänne blogiin lähtee minulla yleensä liikkeelle siitä, että minulla on tunne umpikujasta. Olo on turhautunut, ehkä vihainenkin tai ahdistunut.  Tosin joskus saatan pakottaa kyllä itseni kirjoittamaan toiveikkaita ajatuksia päiväkirjaan samalla, kun kehossani velloo 24/7 päällä oleva pahoinvointi. En kuitenkaan pääse oloa pakoon kauniilla väreillä, kauniilla sanoilla tai asioilla vaikka haluaisin. Noin kymmenisen vuotta sitten minua muistutettiin aina siitä, kuinka ajatukset vaikuttaa tunteisiin sekä toisinpäin. Se on varmasti totta. Mutta oman kehoni tunteet ja olot eivät lähde ajattelemalla – ja minä ajattelen paljon.

YRITYS KATKAISTA HUONO OLO

Ei siinäkään tapauksessa, että nuo päiväkirjaan välillä kirjoittamani toiveikkaalta kuulostavat sanat lähtevät itsestäni jotka edelleen annan itselleni. Eli toisin sanoen kaiken järjen mukaan sieltä, mikä on pysyvintä. Omasta päästäni. Sieltä syvimmistä kolkista kaivan sanoja paperille kauniin värisillä kynillä ilman mitään tunneyhteyttä. Samaan aikaan minua heikottaa, oksettaa, huimaa ja ehkä itkettääkin. Fyysinen olo ei jää kansien sisään, se seuraa minne menenkin. Monesti olen jopa entistä ahdistuneempi ja huonovointisempi. Vähäiset voimani ovat kuluneet tuolloin pääni kaiveluun.

Mietin kyllä vaikeitakin asioita. Mietin paljon muistoja, synkkiä ajatuksia ja vajoan syviin vesiin. Jossain vaiheessa saan katkaistua ketjun. Mustat ajatukset saattavat joskus siltä istumalta ihan itsestään kääntyä mustaksi huumoriksi. Saatan myös katkaista ajatukset ottamalla puhelimen käteen. Ehkä selaan hetken aikaa hauskoja videoita TikTokista. Saatan keittää yrttiteetä. Saatan tehdä jumppaliikkeitä jos pystyn. Saatan tehdä sitä ja tätä, mutta fyysinen olo ei jätä rauhaan tai jos jättää niin se on pian taas minussa. Nämä tunteet eivät katoa ajatusten voimalla eikä kovin pitkäksi aikaa tekemällä muuta.

 

VUOSIA SITTEN KOITIN…

Minulla on ollut joskus traumoista johtumattomia syitä, joiden vuoksi kadotin tunteeni. Vuosia sitten kymmenen vuoden ajan syömäni, omaan oirekuvaani järkyttävän raskas ja kyseenalainen psyykenlääkitys piti huolen siitä, että tunteet pysyivät poissa. Vuosien aikana olen syönyt 30 eri lääkettä, ja parhaimmillaan minulla oli 10 eri lääkettä päällekkäin. Kukaan ei tuolloin kyseenalaistanut lääkitystäni. Tunnottomuuden, ilmeettömyyden ja jähmeyden kerrottiin johtuvan masennuksesta. Päivän parhaat hetket olivat nukkuminen ja kahvin kittaaminen. Eikä kahvikaan tuntunut. Pystyin juomaan ennen nukkumaan menoa kolme kuppia kahvia ja nukkua silti kellon ympäri.

…PUHUA TAJUNNANVIRRAN KAUTTA

Tunsin itseni tyhmäksi. Änkytin, kävin hitaalla ja olin kömpelö sekä fyysisesti että kognitiivisilta taidoiltani. Oli vaikea keskustella, puhua, ajatella ja tuntea. Jossain vaiheessa pystyin kirjoittamaan ainoastaan enää paperille tajunnanvirtaa. Luetutin asumisyksikössä kirjoittamiani tekstejäni omahoitajille, kun epätoivoisesti ja kömpelösti yritin sisimmästäni kaivaa ja avata lukkoja. Koin epäonnistumista – en osannut toipua. Olin jossain vaiheessa jo rauhallinen ja näennäisesti hyvänvointinen, mutta tunsin sisälläni puuttuvan jotain oleellista. Samaan aikaan kuin toipumistani iloittiin asumisyksikössä, yritin hiljaa avata syvään haudattua kipua tajunnanvirtana. Kirjoitukseni laatu oli mystisyydessään ja sekavuudessaan sellaista, että ulosantini vastineeksi ei kukaan osannut antaa kuin hiljaisuuden. Lopulta hiljenin. Koin häpeää, että yritin tuoda esille jotain kipeää. Kukaan ei osannut sanoa mitään.

SOMAATTISISTA OIREISTA

En pidä ajatuksesta, että ihmistä katsottaisiin vain diagnoosien kautta. Diagnoosi on ollut kuitenkin iso voimien vapautus sen suhteen, että minun ei ole tarvinnut vuosiin selitellä juuri mitään oireitani terveydenhuollossa. Sillä, että oireeni ovat niin kehollispainotteisia, on kuitenkin se kääntöpuoli. Minulla on tällä hetkellä oireita, joiden vuoksi olisi syytä varata tutkimusaikoja moneen eri paikkaan, jotta voitaisiin sulkea pois somaattisten oireiden syitä. Kynnys varata aikoja on iso, koska oireet ovat niin kehollisia ja erikoisia, että vastaanotolla minun hyvin todennäköisesti täytyy käyttää vähäisiä voimavarojani siihen, että erittelen oireitani, jotka olisi niin helppo laittaa traumaoireiden piikkiin. Sen lisäksi stressaa, että minun täytyy myös käyttää energiaani sen selittämiseen, miksi lääkärin tulisi olla naispuolinen. En tiedä milloin saan aloitettua soittelurumban, mutta tuskin ihan lähiaikoina ainakaan. Tällä hetkellä kaikki energia menee perusasioista huolehtimiseen.

USKOIN MITÄ SANOTTIIN

Minua itkettää joka kerta, kun ajattelen seuraavaa: Minä luulin, että psyykkisesti sairastuminen oli vaurioittanut aivoni, jonka vuoksi en kyennyt enää opiskelemaan, ajattelemaan tai kirjoittamaan. Analysoinnin taito, looginen päättelytaito sekä matemaattinen ajattelukyky oli viety. Olin luullut, että psyykkinen sairastuminen oli aiheuttanut aivoihini pysyviä muutoksia. Koska olin niin lamattu, minulla ei ollut mitään kriittistä ajattelukykyä kyseenalaistamiseen ja eikä osaamista puolieni pitämiseen. Tiedon etsimisen sijaan uskoin sen, että tarvitsisin sellaisen määrän lääkkeitä.

AJATUKSIA AIEMMISTA OPINNOISTA

En voi olla edelleenkään miettimättä näitä asioita, koska olen jonkin aikaa sitten muuttanut kaupunkiin nyt, josta haaveilin 14 vuotta sitten vielä pakkohoidossakin asti, kunnes luovutin. Vuonna 2018 pääsin eroon lääkearsenaaleista, niiden yhdistelmistä ja kokeiluista. Arvosanani alkoivat opinnoissa nousta heti ja kirjoitin opinnäytetyöni suhteellisen nopeasti. Aloin tuntemaan suurta intohimoa opiskelemaani alaa kohtaan. Olin kolme edellistä vuotta tahkonnut kursseja jäätyneillä aivoilla, mutta jostain syystä vaan jatkoin sitkeästi eteenpäin, vaikka olin yksinäinen, masentunut ja epätoivoinen ja läpäisin kurssit rimaa hipoen. Olin jähmeä ja jumissa.

Osasin kaivata ajattelukykyä ja terävyyttä, mutta latistuneet tunteet olin sulkenut pois. Tunne-elämän puuttumisen pistin masennusdiagnoosin piikkiin. Kun olin lähtenyt kolmen vuoden asumiskuntoutuksesta, rauhoittunut tilanteeni(=lääkkeillä lamattu minuus ja sairaalakierteestä ulospääsy) tulkittiin onnistuneesti päättyneeksi kuntoutumiseksi. Muuttaessani stressasin hoitajille ääneen, että täytyykö minun siirtyä nyt opintotuelle, kun olin ilmoittanut aloittavani yliopisto-opinnot. Ilmoitus tuli heille ihan puskista, ja itsellekin päätös oli ollut aika spontaani. Minulle sanottiin, että joskus se kuntoutuminenkin päättyy. Koin silti, että jotain puuttuu. Oli vaikea hyväksyä, että minulla ei ollut enää kykyjä tehdä sellaisia asioita, joihin olin ennen pystynyt.

Minulla oli ollut kuuden vuoden ajan opiskelupaikka tietämättäni. Selvisi, että ollessani sairaalassa 2009, olin sieltä käsin saanut idean hakea opiskelemaan. Pääsykokeisiin ei minua varmaan olisi päästetty, mutta pääsin ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla heittämällä sisään, ja olin tämän varmasti tuolloin selvittänyt. Loistoideahan se kieltämättä jälkikäteen ajateltuna oli. Jotain kertoo sekin, että olin unohtanut tämän kuuden vuoden ajaksi. Sain tietää sen soittaessani yliopistolle tarkoituksenani tiedustella yhteishaun käytännöistä. Jonkinlainen huumorinsekainen shokkihan siinä tuli.

SAIN TUNTEET TAKAISIN

Kun raskas lääkitys  v.2018 lopetettiin, en osannut ensin hallita liikkeelle lähteneitä tunteitani, ja ajatukset vilisivät 10 vuoden edestä aivan hurjalla tavalla. Läheiseni olivat ihmeissään. Yhtäkkiä tunsin, puhuin ja ajattelin minkä kerkesin. Lopulta se meni yli, kunnes rauhoituin pikkuhiljaa. Olin käynyt jossain maanisuuden rajoilla, ja tiedostin sen vasta vuotta myöhemmin. Noihin aikoihin myös sisälleni sulkemani traumat levisivät käsiin monen tekijän yhtälönä. Ne saivat tilaa ja lähtivät liikkeelle kuin ohjus. Elämä alkoikin heittää minua syviin vesiin. Vireystilan vaihtelut ja keholliset oireet alkoivat pahenemaan, ja kärsin niistä edelleen. Mustia muistoja alkoi palaamaan, ja tällä hetkellä ne vievät hereillä oloajasta ison osan.

RISTIRIITAISIA AJATUKSIA

Terapiatyöskentely ja fysioterapia on äärimmäisen rankkaa, mutta tuo toivoa ja lohtua, että asioille on tehtävissä jotain. Toivottomuutta tuo kuitenkin se, että tuo työskentely väistämättä vaikuttaa arkeeni voimakkaalla tavalla. Minussa on ristiriita: Olen kotona oloissa, joita ei pitäisi joutua kestämään yksin. Toisaalta olen kotona oloissa, joita en haluaisi kenenkään näkevän. Ajatus, että joku joutuisi näkemään minut niin huonossa kunnossa, on ahdistava. Mutta koska olen vain ihminen, on luonnollista, että tuolloin ei kuitenkaan haluaisi olla yksin.

En tiedä, miten ihmisen käsityskyky voisi mahdollistaa tällaisesta ristiriidasta eroon pääsemisen. Ristiriitaan kulminoituu jotain hyvin kipeää: Olin lapsi, ja elin vuosia ilman yhtäkään turvallista aikuista joka olisi minut kyennyt vetäistä turvaan. Osaan aikuisena puhua turvalliselta kuulostavia sanoja yrittäen parhaalla mahdollisella taidollani saada ne vielä välitettyä osilleni. Mutta kun ne sanat eivät vain edelleenkään riitä. 

TYÖSKENTELY PELOTTAA

Minun pitäisi kyetä johonkin, jota ei opetettu, josta en tiedä. On niin surullista, että minulle ei annettu taitoja, ja aikuisena joudun käymään tällaisen prosessin taidot löytääkseni. Ja koska mikään ei tapahdu heti, on hirvittävän raskas ajatus, että nämä olot eivät heti katoa. Ja kuten olot, myös toiveikkuus vaihtelee. Tiedän, että vaikeat asiat ja muistot on vain kohdattava – tunnetasollakin. Olen ihan ylpeä, että olen ottanut pieniä riskejä ja avannut suutani jo hieman. Ja samoin olen ihan ylpeä siitä, että aloitin psykofyysisen fysioterapian. Ajatus fysioterapiasta oli puolitoista vuotta sitten vielä pahin painajainen, kuten kaikki kehoon liittyvä.

ASIAN YTIMESSÄ

Terapioissa liikkeelle lähteneet tunteet kuitenkin saattavat viedä jaksamisen arjessa useammaksi päiväksi minimaalisiin lukemiin. Ja aina palataan saman ristiriidan ytimeen: Tosiasiassa olen lopulta samalla tavalla yksin, kuten silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten. 

Toisaalta, vaikka jäisin jumiin tähän ristiriitaan 10 vuodeksi, jään mieluummin jumiin tähän, kuin psyykelääkearsenaaliin/arsenaaleihin. Tässä kohtaa minulla on sentään jo selkeä käsitys oireideni syistä ja ajatuksieni liikkeestä. Mieluummin tiedän ja tunnen liikaa, kuin en tiedä tai tunne mitään.