KUN KEHO KANTAA LIIKAA

On vaikea aloittaa kirjoittamista. En tunnista itseäni enää vuosien takaisista teksteistä. Ylivireyden voimin eteenpäin menevä ote on hiipunut sitä mukaan, kun kehoni on pikkuhiljaa uupunut taakkansa alle. Ehkä minä kuitenkin voin kirjoittaa sellaisena, kuin tällä hetkellä olen. Kädet eivät toimi enää samalla tavalla ja kehon nivelet löystyvät etenevissä määrin pikkuhiljaa, vaikka niiden pitäisi kaiken järjen mukaan jäykistyä. On vaikea enää kirjoittaa, oli se sitten paperille tai koneelle.

Viimeiset vuodet ja yksin pärjääminen ovat olleet valmiiksi oireilevalle traumakeholleni liikaa. Kun minulla ei ollut kannattelevia ihmisiä, pelkäsin miten tulee käymään koska vointi oli todella, todella heikko. Keho oli kantamisesta nääntynyt, mutta minulla ei ollut ketään joka olisi voinut auttaa. Terapeutin, tarvittavien lääkkeiden ja koirani avulla olen hengissä. Lopulta kun jatkoin mahdotonta tehtävää, eli liian painavan taakan kantamista, kehoni sairastui solutasolla, fyysisesti. Ikävä kyllä, tähän sairauteen ei saa Suomessa hoitoa tai kuntoutusta edes maksamalla. Maksoin todella paljon rahaa keväällä käymällä yksityisellä neurologilla useamman käynnin. Siellä vain kuitenkin poissuljettiin MRI-kuvissa näkyvät sairaudet, kuten MS-tauti. Viimeinen asia mitä minulle sanottiin, oli ”Olen pahoillani. Hyvää jatkoa – vaikutat kovin hyvältä ihmiseltä”.

LUOPUMISTA

Olen uuden edessä. Kuka olen ilman unelmia ja minulle tärkeitä asioita? Yritän huhuilla vakavasti masentuneeseen sieluuni kysellen, että mitä muuta siellä on kuin traumat? Voisinko koskaan olla niiden 10% joukossa jotka pääsevät tästä remissioon ja fyysisesti parempaan tilaan, kun ulkoiset olosuhteet ovat samat kuin sairastuessa? Olen saanut tilannetta hieman käännettyä auringon valoaltistuksen, lisäravinteiden,ruokavalion ja traumojen purun myötä, mutta se ei ole riittänyt toistaiseksi enempään.

Koko identiteettini on mennyt uusiksi. Toivoa ja elämäniloa kantava osa on sammunut fyysisen terveyden myötä, ja opiskelijaosa on laitettu terapiassa meren rannalle istumaan kivelle ulapalle katselemaan. Ne osat ovat kantaneet minua tähän asti, ja nyt koen, että toistaiseksi jäljellä on vain kipu ja tuska. Miten rakentaa mitään uutta, kun toimintakyky ei mahdollista sellaista mikä toisi iloa?

OMASTA RAUHASTA

Tein kesän Traumamatkaleirillä mielestäni tärkeän havainnon. Yhtäkkiä nukuin kuin tukki, ja vaikka olin fyysisesti omassa mittakaavassani kohtuullisen aktiivinen, vointini kesti. En ollut kaikesta vastuussa itse, ja kehoni pystyi hellittämään. En ollut yksin, vaikka olin itsestäni vastuussa. Luonto ja raikas ilma tekivät osansa. Ilollekin tuli tilaa, kun sain hellittää. Paluu todellisuuteen tapahtui, kun kävin entisessä kotikaupungissa toisen kerran viikon sisään leirin jälkeen.

Minulla ei ole täällä nykyisessä kaupungissa juuri mitään muuta kuin oma rauha. Ja se on minulle jotain niin arvokasta ja erityistä, että siitäkin huolimatta että tämä kaupunki vei minulta terveyden, toimintakyvyn ja tulevaisuuden, varjelen tuota rauhaani. Minulla ei ole ollut traumatisoituneena koskaan oikein mitään omaa ja sellaista tilaa, johon joku muu ei olisi omissa tarkoituksissa sekaantunut. Jatkan siis omassa rauhassani, vaikka maksoinkin siitä kovan hinnan.