Olen kärsinyt unettomuudesta ja tuskaisuudesta viikkokausia ja makaan asuntoni lattialla. On myöhäinen ilta, ja tunnen repivää, elämäni alkuhetkiltä peräisin olevaa kuoleman kauhua. Tärisen ja kouristelen, pelkään, että satutan pian itseäni. Kädet kylmästä hiestä märkänä nostan puhelimen ja soitan minulle annettuun psykiatrian päivystykseen numeroon. Tympiintynyt mies vastaa puhelimeen ja kysyy, mitä itsehoitokeinoja minulla on. Vastaan, että yleensä minulla on paljonkin keinoja, mutta yksikään niistä ei nyt toiminut, pelko on liian suurta. Mies tokaisee puhelimeen kylmästi: “No paremmin sä siellä niitä keinoja pystyt käyttämään kuin mä täällä”. Hän lyö luurin korvaani. 

 

Minäpä kerron, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Muutin noin kaksi vuotta sitten Tampereelle Turusta lähemmäs kumppaniani. Kauniin kaupungin keskellä on välkehtivä koski lintuineen ja vanhoine lehmuksineen, keskustassa on mukavia kahviloita, joissa syödä suloisia leivoksia. Ratikka kulkee.

Kauneuden vastapainona Tampereella aikuisten mielenterveyspalvelut ovat niin pahasti rikki, etten voinut uskoa tällaisen tilanteen olevan edes mahdollinen. Mielialahäiriöpoliklinikalle joutuu odottamaan ensimmäistä hoitokontaktia vähintään vuoden, pahimmillaan kaksi.

Nämä ovat vain lukuja, joiden takana on oikeita, hädänalaisia ihmisiä, kuten minä. Kun muutin Tampereelle, ajauduin erinäisten stressitekijöiden takia melko nopeasti huonoon kuntoon. Uskon romahduksen taustalla olleen pitkälti se, että hoitoni keskeytyi, eikä jatkohoidosta mielialahäiripoliklinikalla ollut mitään tietoa.

 

Kriisiosasto kutsuu

Huhtikuussa 2024 päädyin lopulta päivystykseen. Istuin ensin odotusaulassa tuntikausia, sitten jouduin toistuvasti todistamaan eri ihmisille hoidon tarvettani. Mieheni oli mukana, ja vahvisti kertomustani siitä, etten enää pärjää kotona. Lopulta, lukuisten portinvartijoiden kautta pääsin kriisiosastolle. Käytännössä tämä tarkoitti T-sairaalassa vietettävää kahta yötä. Itse pääsin osastolle vasta illalla, joten en viettänyt sairaalassa edes kahta kokonaista vuorokautta. Hoitoneuvottelussa yritin ilmaista, että hätäni ei ollut ollenkaan vähentynyt- päin vastoin. Toisaalta hoitoa osastolla ei ollut kaksista sekään: ei ollut taitoryhmiä, ei hoitajakeskusteluja, ei yhteisiä ulkoiluja, ei kertakaikkiaan mitään. Istuin yksin huoneessani päiväpeitolla ja tein ristikoita. Jatkohoitoa ei myöskään ollut tarjolla, mutta siitä huolimatta minut kotiutettiin. “Oman terveysaseman miepä-tiimistä otetaan sinuun yhteyttä kesän jälkeen”, minulle sanottiin. Nyt elettiin huhtikuuta.

 

Kaaoksesta seuraavaan

Ei mennyt aikaakaan, kun päädyin tilanteeseen, jota kuvasin tämän tekstin alussa. Puhelun jälkeen nielin vähäisen ylpeyteni ja vaadin vielä kerran apua. Tulin tavallisen vuodeosaston kautta uudelle kriisijaksolle, ja sieltä minut siirrettiin viideksi päiväksi Sastamalaan osastolle. Sastamalassa kohtasin hoitajia, jotka selvästi pelkäsivät minua ja suuria tunteitani sekä hätääni. He eivät tulleet juttelemaan kanssani. Nimetty omahoitajani kerran huomasi minut huutoitkemässä huoneessani, toi minulle ilmeisesti terapiatyynyn käteen ja poistui. Kuljin yksin Sastamalan kaduilla, kaukana uudesta kodistani, Tampereesta. Hoitoneuvottelussa jälleen minut kotiutettiin, vaikka kirjaimellisesti anelin jatkohoitoa.

Päivätoimintaa

Näiden itsessään traumatisoivien osastokokemuksien jälkeen pääsin kriisi-intensiivijaksolle, jolla oli myös määritelty kesto. Se kesti neljä viikkoa ja katkesi kuin veitsellä leikaten. Kriisi-intensiivijaksoon olin sinänsä tyytyväinen, vaikka toivoinkin päiväsairaalaajaksoa. Päiväsairaalatoiminta oli kuitenkin Tampereella lopetettu muille kuin psykoosipotilaille. Kriisi-intensiivijaksolla tapasin jopa kahdesti viikossa mukavaa sairaanhoitajaa, kävin kehollisen ahdistuksenhalinnan ryhmässä ja taideterapiassa. Koin näistä saavani apua ja tukea tilanteeseeni.

 

Turvasuunnitelma, joka ei juurikaan turvaa tuonut

Jakson lopulla minä ja hoitaja teimme turvasuunnitelmaa. Oli kammottavaa huomata, ettei minulla ollut ketään, joka auttaisi, jatkohoitoa ei ollut. “Soitan Mieli ry:n puhelimeen”, kirjoitin suunnitelmaan. Siellä vastataan joka neljänteen puheluun. “Otan yhteyttä kriisikeskukseen”. Sieltä taas saa maksimissaan 5 aikaa vapaaehtoiselta työntekijältä. “Pyydän tukea kumppanilta”. Pyydän kyllä, mutta olen niin palasina, että vielä yli vuoden jälkeenkin sanomani ja tekemäni asiat satuttavat miestäni. “Yritä olla kuolematta”. Yritän, mutta en voi luvata.

 

Tämä on minun tarinani, mutta samalla se on satojen muiden tarina, se on suomalaisen mielenterveyspotilaan tarina. Seuraavassa osassa kerron, miten polkuni jatkui miepä-tiimissä ja lopulta mielialahäiriö-poliklinikalla.