“Olen ihan yksin, ei kukaan voi tuntea näin sekavia tunteita. Ei niille tunteille löydy edes sanoja, ne on vain oloja. Oon varmaan tulossa hulluksi ja olen ihan yksin tämän kaiken keskellä”. Olin aluksi täysin vakuuttunut, siitä, että olen ainoa, joka tuntee näin ja jonka olot on sekavat. 

Olen tässä viime päivät miettinyt miksi kirjoitan tässä blogissa, kirjoitanko tätä itseni takia, että tutustuisin itseeni vai lisätäkseni tietoisuutta traumojen ja disson kanssa elämisestä. Luulen, että molempia. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät meitä traumatisoituneita sekä toivon, että oppisin ite ymmärtämään itseäni ja hyväksymään tämän erilaisen elämäni ja itseni kaikkineen.

OPETTELEN YMMÄRÄTÄMÄÄN ITSEÄNI

Kysyin aika alussa jo terapiassa, että voiko itseen eksyä? Voiko olla, ettei vaan enää tunne itseään eikä tiedä mitä haluaa, kun olo oli vaan niin sekava, koska ei ollut sanoja eikä tunteille nimiä, oli vain kaaos, jota ei edes itse ymmärtänyt. Mutta kyllä se voi mennä niin, koska dissosiaatio aiheuttaa tätä. Minussa on monta minua ja jokaisella oma tahto. En osaa kuunnella heitä, en osaa antaa osilleni tilaa tulla esille ja kuulluksi. Siksi kaikki on vain kaaosta ja sekamelskaa sisälläni. Ja en osaa sitä selittää muille, kun en aina oikein ymmärrä sitä itsekkään.

Minua on auttanut faktat, olen lukenut dissosiaatiosta, etsinyt tietoa kirjoista ja netistä. Sitten uskaltauduin vieraskirjoittaksi toiseen blogisaittiin ja lopulta päädyin trauma- ja dissoleirille, missä vihdoin koin tulleeni omanlaisteni joukkoon. Koen, että vaikka olen alussa toipumisen matkallani, kaikkein eniten ymmärrystä on lisännyt vertaiset ja vertaistuki. 

Kun tieto lisääntyy, lisääntyy samalla myös ymmärrys. Mun on paljon helpompi ymmärtää itseäni, kun tiedän paremmin mistä on kyse ja etten oikeasti ole tulossa hulluksi. Kaikki johtuu vaikeista traumoista, ne aiheuttaa niin paljon erilaisia oireita ja jokaisella ne on hieman omanlaisiaan, mutta silti on paljon samaa. Traumamuistojen aktivoituessa aloin pian kokemaan ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnetta. Tämä toi tullessaan myös unettomuuden, ahdistuksen ja paniikkihäiriön sekä vaikean masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen. Lisäksi sosiaalisten tilanteidenpelko, vireystilan rajutkin vaihtelut ovat olleet läsnä minulla koko ajan. Ja tietenkin traumatisoituminen aiheutti dissosiaation, se on varmasti ihan hyvä, koska en ilman tuota suojaa olisi ehkä enää tätä kirjoittamassa.

Jos ei ymmärretä mistä kaikki oireet tulevat, osataanko silloin oikein auttaakaan

AITOA KOHTAAMISTA

Minun on ollut erityisen vaikea ottaa vastaan myötätuntoa. Oletin joskus, että ihmiset säälivät, kuinka rankkaa on ollut ja kuinka sitä ja kuinka tätä. Tai sitten ajattelin, et ihmiset ympärillä ajattelevat mun hakevan vaan huomiota, kun en olekaan enää hiljaa. Oon miettinyt kuinka tämä vaikuttaa kaikkeen; omaan oloon ja itseen suhtautumiseen jopa avun vastaanottamiseen. Vaikka eihän se ihmisten näyttämä myötätunto taida sääliä olla, enimmäkseen se taitaa nimenomaan olla sitä, että ihmiset eivät tiedä miten reagoisi, kun kuulevat toisen kokeneen liian rankkoja asioita. He eivät osaa ratkaista tilannetta eikä aina keksi sanoja. Mutta niitä sanoja ei tarvitakaan, tarvitaan aitoa kohtaamista, läsnäoloa ja tieto siitä, ettei todellakaan jää yksin.

Ajan saatossa sekamelska päässäni ei ole vähentynyt, vain muuttanut muotoaan, koska ymmärrys itseäni kohtaan on lisääntynyt ja opettelen itseni ja osieni hyväksymistä. Olen saanut paljon apua, mutta silti sitä on välillä vaikea sietää, että on niin tarvitseva ja sisälläni velloo huono omatunto sen takia, kun ei pysty siihen mihin ennen kykeni. Pyrin antamaan itselleni aikaa eheytyä. 

HOITOHENKILÖSTÖN YMMÄRRYS

Hoitotahoilla on tietoa, teoriatietoa, mutta tuntuu, että se ymmärrys tulee hieman hitaammin. En tiedä johtuuko se siitä, että tuijotetaan vain käypähoito suosituksia eikä nähdä ihmistä siinä edessä, sitä rikkinäistä ihmistä, joka kipeästi ja nopeasti tarvitsisi apua. Itsetuhoisesti käyttäytyvä hoidetaan pakkohoidossa kyllä tehokkaasti ja varmistetaan kysymällä, ettei hän siinä hetkessä enää satuta itseään, mutta sen jälkeen jätetään yksin pärjäämään. 

Kun omat olot ovat sekavat, eikä tiedä itsekään mitä minussa tapahtuu, silloin sitä luottaa ammattiapuun, kun ei vain ole muutakaan. Jos sieltä ei saa johdonmukaista ja jäsennettyä apua, sekava olotila vaan lisääntyy. Usko itseen hiljalleen hiipuu. Keneen sitten voi luottaa, kun itseensä ei uskalla, uskaltaako sitten hoitohenkilöstöön tukeutua?

Traumatisoituneet voisivat paremmin uskaltaa kertoa omista tunteistaan ja oloistaan, kun ei tarvitsisi pelätä tulevansa leimatuksi tai hoitosuosituksiin verratuksi. Eihän sitä vaan uskalla sanoa, et “musta tuntuu, että mun sisällä asuu joku toinen, joka ohjailee mun tekemisä, enkä tunne olevani koko ajan itsessäni”, muahan pietään sit ihan pöpinä. Tai jos myönnän, että kuulen hyväksikäyttäjän sanat päässäni, mitä hän mulle vuosia hoki ja mun osat laittaa kaikin keinoin vastaan näitä puheita ja tämän takia käyttäydyn niin oudosti, koska en ole minä, vaan esillä on joku osistani. Silloin en saa ymmärrystä vaan lähetteen pakkohoitoon, koska todellisuudentajuni on hämärtynyt. Vaikka kaikki on vaan dissosiaatiota ja oireita traumatisoitumisesta, mutta sitä ei nähdä ja mulla ei ole muita sanoja ilmaista asiaa.

MINULLA ON TOIVE

Puhumisen kynnys on ihan liian korkea, jos ammattiauttajiin ei luota. Moni traumatisoitunut ei osaa selittää oloja ja oireitaan, silloin väärinkäsitykset vain lisääntyvät. Lempeä ja ymmärtäväinen kohtaaminen auttaa traumatisoitunutta luomaan helpommin luottamuksellisen suhteen ja se madaltaa kynnystä alkaa puhumaan tunteista ja oireista, joita ei päällepäin näy ja siitä mistä oireet ovat syntyneet. Ja tämän luottamuksen syntymiseen tarvitaan aikaa. Oman kokemuksen mukaan sitä aikaa ei vain ole tai sitä anneta tarpeeksi. 

Kumpa mielenterveydenhoito kehittyisi sinne ihmiseen päin niin, että traumatisoitunut uskaltaisi puhua ja saisi kokea tulleensa kohdatuksi omana itsenään ilman pelkoa tulla leimatuksi. Kun hoitavat tahot alkavat näkemään ihmisen kokonaisuutena ja kuuntelevat oikeasti miltä hänestä tuntuu, miten hän asiat kokee ja mistä oireet johtuvat, voisi hoito olla tehokkaampaa ja tuloksellisempaa. Luottamuksellisen hoitosuhteen syntyminen on kaikkein tärkeintä, mutta se on äärimmäisen vaikeaa, kun ihmistä heitellään hoitajalta ja lääkäriltä toiselle, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä hoidetaan ja miten. Kuka kantaa siitä hoidosta vastuun.

Monesti on tilanteita, että sitä apua tarvitaan, ennen kuin käypä hoito -suositukset sanoo, että milloin on aika esim. osastohoidolle. Oireiden hoito on todella tärkeä osa tätä kaikkea ja ne hoitosuosituksetkin ovat hyvä pohja hoidolle. Mutta ennen kaikkea pitää nähdä se ihminen siinä edessä ja nähdä avun tarve ennen kuin on liian myöhäistä. Mun mielestä tärkeää on luoda se luottamus ja kohdata ihminen ennen sairautta.

Toivon, että tämän blogin sisältö kaikkineensa tavoittaisi mahdollisimman paljon mielenterveysongelmien parissa työskenteleviä, että heidän ymmärrys tätä kaikkea kohtaan lisääntyisi. Ja kun me kaikki ei sovita sinne käypä hoito -suosituksiin, meille pitää antaa aikaa ja ymmärrystä, sitä aitoa turvallista kohtaamista.

Olethan sinä saanut aitoa kohtaamista hoitohenkilöstöltä?