En olekkaan kirjoittanut aikoihin postausta tänne ja siihen on ihan syynsä. Mulla ei syksyn ja loppuvuoden aikana ole löytynyt sanoja eikä voimavaroja kirjoittamiseen. Olen keskittynyt pitämään itseni hengissä.
Lopulta ne voimat oli kulutettu loppuun ja lokakuussa sain lähetteen osastohoitoon. Silloin oli jo syömishäiriö aktivoitunut ja vei mua kuin pässiä narussa. Mulla oli kaksi asiaa mistä päiväni koostui; sohvalla nukkumisesta koska olin ihan lopen uupunut tai sitten menin pitkin metsäteitä aamua iltaa enkä osannut välissä muuta kuin levätä. Enkä kyllä jaksanutkaan muuta, paastoaminen ja pakkoliikunta vei voimat niin ettei oikein terapiastakaan enää tullut mitään. Kirsikankukka kirja (traumaperäisen dissodiaatiohäiriön vakauttaminen) jätettiin sivuun ja keskityttiin muutaman osan vakauttamiseen.
Tällä kertaa oli todella hankala palata osastolle 11 kuukauden tauon jälkeen. Tuntuu kuin olisin tuottanut kaikille ison pettymyksen, mutta ennen kaikkea tuotin valtavan pettymyksen itselleni, kun en enää jaksanut sinnitellä kotona enkä saanut itse itseäni omin voimin jaloilleen. Olin jo keväällä hyvän voinnin aikaan päättänyt etten osastolle enää palaa. Mutta toisin kävi.
Enhän tällä kertaa ollut pakkohoidossa vaan ihan kuitenkin omasta tahdostani avo-osastolla. Tämä reissu oli kuitenkin toisenlainen kokemus. Tämän viiden viikon aikana en juurikaan päässyt kotona käymään, vain pieniä mutkia ruokailujen välissä. Liikkumista rajoitettiin puoleen tuntiin päivässä ja oksentamisen takia saunominen kiellettiin kokonaan. Ruokailujen jälkeen oli tunnin seuranta “olohuoneessa”.
Sain impulssiivisenä hetkinä apua ja tulin kohdatuksi itsenäni, kaikkine osineni.
Mutta kaikesta rajoituksista, seurannasta ja nutridrinkeistä huolimatta koen tämän reissun korjaavaksi kokemukseksi. Tällä kertaa lääkäri oli ihan helmi, joka tiesi miten puhutaan dissosiatiivistä identiteettihäiriötä sairastavan kanssa. Koin joka kerta hoitoneuvottelussa tulleeni kuulluksi ja vieläpä ymmärretyksi. Sain rauhassa kertoa kaikki mielipiteet mitä esimerkiksi liittyi lääkehoidon aloittamiseen. Sain viikko toisensa jälkeen olla siinä hetkessä kaikkien osien kanssa.
Toisaalta mikä helpotti osastolla oloa, oli keskustelut hoitajien kanssa. Hoitajat olivat jo ennestään tuttuja mikä madalsi kynnystä avautua niistä vaikeimmistakin tunteista heille. Sain heidän edessä olla ihan rikki ja palasina. Sain impulssiivisenä hetkinä apua ja tulin kohdatuksi itsenäni, kaikkine osineni.
Osastohoidon päätyttyä jäin vielä päiväkävijäksi eli kuljin osastolla syömässä kotoa käsin. Helppoa se ei ollut, joka aamu lähteä kotoa tietäen, että päivän aikana on pakko syödä edes jotain. Vaikka olin päiväkävijänä sain jutella hoitajien kanssa kaikista niistä tunteista mitä hoito minussa herätti.
Joulu tulee vaikeista oloista ja tunteista huolimatta. Nyt on osastohoito kaikkineen lopussa. Lähden kotiin joulun viettoon hieman keskeneräisenä, mutta tilkkasen vahvempana kuin hoidon alussa. Otan mukaani monta hyvää ja turvallista tunnetta ja keskustelua, jotka kantavat yli joulun pyhien ensi vuoden puolelle saakka. Odotan joulua, jonka saan viettää perheeni kanssa.
Toivon kaikille sitä parhainta mahdollista joulua.
Viimeisimmät kommentit