Pysähtyminen

Tällä hetkellä elämääni olen kohdassa, jossa eteenpäin meneminen tarkoittaa muun muassa sairauslomaa. Pysähtyminen tarkoittaa minulle myös astumista kohti tuntematonta. Eikä tämä merkitse ainoastaan muuttamista toiselle puolelle kaupunkia. Tuntematon sisältää  lisää tutustumista osiini ja sen, että joudun kohtaamaan kehooni jääneen tuskan jotta keho voi sen myös purkaa – ja lopulta päästää menneisyydestä irti. Onneksi prosessin voi pilkkoa pieniin palasiin. Ja se tieto, että pikkuhiljaa alkaa helpottamaan auttaa myös.

Tuntematon turva

Kun minulta kysyttiin, mitä minulle tarkoittaa turva, pääni löi tyhjää. Vastasin hetken mietittyäni, että ehkä se on vastakohta sille miltä tällä hetkellä kehossani tuntuu. Lisäksi se tarkoittaa minulle jonkinlaista kehorauhaa. Tuo tuntematon turva joka pitäisi löytää. Olen täällä blogissa jossain tekstissäni maininnut kehon viisaudesta ja nyt minun tavoitteenani on yrittää luottaa siihen viisauteen. Onhan se melko helppoa kirjoittaa tämä sanoiksi – toteutus on jo ihan toinen prosessi. Mutta eikö tavoitteet ensin aseteta ja kirjoiteta ylös joko omaan päähän tai paperille? Eihän mikään sellainen voi tulla näkyväksi ja todeksi, mitä ei ensin aseta tavoitteeksi ja sitä myötä mahdollisuudeksi? Jos en haluaisi uskoa kehon viisauteen, en siihen tule myöskään uskomaan. Mutta jos haluan, on se mahdollista.

Tässä kohtaa voisin vielä peruuttaa askeleeni, pysähtyä häpeävyöhykkeen reunalle. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että luovuttaisin samalla päätöksenteon trauman käsiin. Luopuisin itsestäni ja antaisin kehoni prakata. Enkö ole edelleenkään oppinut mitään, kysyn itseltäni.

Mutta ehkä en vain ole ollut valmis pysähtymään vaan olen paennut vaikeita asioita opiskeluun ja olen opiskellut enemmän opintopisteitä kuin koskaan yliopisto-opintojeni aikana. Mitä enemmän olen paennut, sitä voimakkaammin olen ollut muiden osieni vietävissä. Paljon on lähtenyt myös muistia.

Lähdin loppuvuodesta heti tutkinnon suorittamisen jälkeen sairaalahoitoon ja täällä on ollut pakko katsoa totuutta silmiin: Minä en jaksa loputtomiin. Tiukasti aikataulussa opiskeluista huolehtinut osani ei ole ollut pysähtymisestä samaa mieltä vaan järjestellyt opiskeluasioita myös täällä. Tästä asiasta tulemme varmasti kuitenkin vielä keskustelemaan tämän osani kanssa myös kotiin päästyäni, joka jo pian häämöttää.

Häpeävyöhykkeellä

Ja mitä tulee siihen häpeään. Sana jonka pelkkä kirjoittaminen tekee pahaa. Mutta kaikkein pahinta on sen tunteminen. Oman haavoittuvuuden näyttäminen ja oman häpeän kohtaaminen. Olen oppinut elämäni aikana lukemattomia keinoja paeta. Siitä on ollut toki paljon hyötyä. En ehkä olisi muuten tässä. Mieleni ja kehoni on tietänyt mitä tehdä pahuuden hetkillä.

Pohdin tilannettani myös tämänhetkisen kärsimyksen suhteen. Jos nyt on näin paha olla ja jatkan tätä pakenemista, tilanne jatkuu edelleen ja menetän pahimmassa tapauksessa opiskelukykyni lopullisesti tai ainakin huomattavan paljon pidemmäksi aikaa kuin tämänhetkinen sairausloma. Toisena vaihtoehtona on pysähtyä ja tehdä itsensä kanssa raakaa työtä (avun ja vahvan tukiverkoston piirissä mutta lopulta kuitenkin itsestäni on kaikki kiinni) ja luottaa siihen että tuska vielä helpottaa. Kohti tuntematonta astuen – entä jos antaisin kuitenkin itselleni mahdollisuuden tutustua tuohon tuntemattomaan? Jos keho jo nyt (ihan kirjaimellisesti) pettää altani ja koen näin massiivista häpeää, enkö kestäisi kuitenkin vaikeiden asioiden kohtaamisen häpeän kanssa jos kuitenkin se jossain vaiheessa helpottaa? Kuulostaahan rauha ja turva paremmalta tavoitteelta kuin ensimmäinen vaihtoehto?

Kehon hälytys

Ja enhän minä alusta aloita. Olen työskennellyt jo pitkään itseni kanssa. Tosin muutoksen ja eheytymisen mahdollistavista lähtökohdista vasta noin kolmen vuoden ajan. Suojamuurini on kuitenkin edelleen suhteellisen vankka ja opiskeluun pakeneminen on tutkinnon saavuttamisen ohella eriyttänyt minua vain lisää ja pakannut kehoni äärimmilleen sitä mitä pakenen.

Tämän kolmen vuoden aikana olen myös heilunut hallitsemattomasti itsetuhoisuuden ja kauniiksi maalaamani tulevaisuuden suunnitelmien tavoittelun välillä pahimmillaan useita kertoja päivässä. Mutta tähän heilahteluväliin  mahtuu paljon – koko sisäinen maailmani. Kaikkine sävyineen, osineen, tunteineen ja selviytymiskeinoineen. Siihen mahtuu paljon hyvää mutta valitettavasti myös aivan liian suuri taakka kärsimystä yhdelle ihmiskeholle.

Olen kirjoittanut jossain tekstissä myös siitä, että jossain vaiheessa keho alkaa antaa hälytystä itselle ja muille. Nuo hälytykset ovat jo pitkään kropassani hälyttäneet mutta nyt hälytyslukemaa osoittava neula pyrkii mittarin lukemavälistä jo ulos.
Kuvailen oloani usein muun muassa seuraavasti: Minusta tuntuu kuin kehoni yrittää tulla ihostani läpi. Tuntuu, että pahimmillaan jonkinlainen häpeäkuilu vetää minua syövereihinsä. Tuntuu että taistelen omaa kehoani vastaan – ja niinhän minä teenkin.

Mutta rauhan saavuttamiseksi tarvitaan molemmat osapuolet. Tarvitsen kehoni, ja kehoni tarvitsee minut. Mitä jos antaisin kehorauhan(ja tuon turvasta puhuttavan käsitteen) löytämiselle jo mahdollisuuden?