Kirjoittaisin jos osaisin

Tuntuu, että mun kirjoittamisen luovuus on mennyt hukkaan. Ei se ehkä ole kokonaan poissa jos vain hetken kadoksissa. Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin nyt lyhyesti vihasta, yksinäisyydestä ja keväästä.

Kirjoittaisin jos osaisin vihastani, mikä kytee sisälläni. Niistä tukahdetuista tunteista, joita en saanut näyttään. Kirjoittaisin niistä unohdetuista tunteista, jotka piilevät sielussani. Viha ja inho sisälläni ovat kuin purkautumassa oleva tulivuori. Se kytee ja kytee, muttei uskalla purkautua, koska siitä voi aiheutua vahinkoa. Kertoisin niistä tunteista mitä edelleen aikuisena piilotan, koska en uskalla näyttää niitä kun pelkään herättäväni vihan ja raivon minussa. On siis parempi olla hiljaa ja pitää vihan tunteet edelleen sisälläni. Haluaisin mennä metsään ja huutaa sinne pahaa oloani vähemmäksi, haluaisin löytää syyn sille miksi en uskalla edelleenkään näyttää vihan tunteita, vaikka nyt olen turvassa.

Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin yksinäisyydestä, kun yksinäisyys on ahdistavaa tunnetta rinnassa, tyhjyyttä elämässä. Siitä kuinka se tappaa hitaasti ihmistä sisältäpäin. Kirjoittaisin kuinka tunnen oloni arvottomaksi, tyhjäksi ja ulkopuoliseksi. Kertoisin olevani ihmis porukassakin yksinäinen. Kirjoittaisin siitä, kuinka sairastumiseni jälkeen hiljalleen olen huomannut olevani se yksinäinen kuusi metsän keskellä. Hiljalleen olen jäänyt yksin ja se tuntuu, kuin en olisi minkään arvoinen, olen arvokas vain kun olen iloinen ja onnellinen? Tuntuu kuin olisin jokin outolintu, joka ei enää kelpaa kenenkään seuraan, olenko sairastumiseni myötä niin kovin muuttunut. Jään tätä pohtimaan.

Kirjoittaisin jos osaisin, vielä kevätauringosta, tuosta ihanasta valoilmiöstä pitkän pimeän talven jälkeen. Kevät ilma tuoksuu niin hyvälle, aurinko hyväilee ihoa ulkoillessa. Kirjoittaisin, kuinka nautin kävellä metsässä, kuunnella luonnon ääniä, toivottaa joutsenet tervetulleiksi, kertoisin kuinka kevätauringossa tehdyt metsäretket ovat ihan parhaita, yhdessä perheen kanssa ja samalla kertoisin kuinka olen tänä keväänä uskaltautunut jäälle kävelemään, mikä on ollut yksi suurimmista peloistani. Kevään tullen yksin ulkoilukin alkaa tuntumaan mukavammalta kuin yksin pimeitä teitä tallatessa.

Kertoisin vielä kuinka tämä postaus tuntuu erityisen henkilökohtaiselta ja haavoittavalta mutta samalla eheyttävältä. Jätän vielä kirjoittamatta häpeästä ja pelosta, kirjoitan niistä sitten kun olen löytänyt kirjoittamisen luovuuden takaisin.  

Haluankin toivottaa erityisen aurinkoista kevättä just sulle, lukijani.

Piirros M.A. 13v.

Kuvat Moona Krekilä