Tänä päivänä minun on helppo kirjoittaa ja ymmärtää, mikä merkitys varhaislapsuuden kiintymyssuhteella ja mentalisaatiolla on vanhempi–lapsi-suhteeseen. Äitiyden alkumetreillä minulla ei ollut näistä asioista minkäänlaista käsitystä. Kasvumatkan varrella terapeutit tai muutkaan ammattilaiset eivät ole varsinaisesti niitä myöskään sanoittaneet. Toisaalta käsiteparin – kiintymyssuhde ja mentalisaatio – ymmärrykseni on rakentunut käsi kädessä itseohjautuvan tiedonhankinnan sekä jatkuvan opiskelun ja terapiavuosien myötävaikutuksesta. Tiedän myöskin ammattini kautta, etteivät kiintymyssuhde- ja mentalisaatioteoria kuuluneet käytännössä terapeuttien ja sosiaalityötekijöidenkään työkaluihin vuosien 1990–2010 aikana.

Minua on aina kiinnostanut ylisukupolvisten arvoitusten ratkominen, koska itselläni ei ollut turvallista kiintymyssuhdetta, joka olisi myötävaikuttanut mielensisäisen vanhemmuuden ja äitiyden rakentumiseen. Mentalisaation juuret ovat kiintymyssuhdeteoriassa. Tulimme terapeuttini kanssa siihen lopputulokseen, että kiinnostus on ollut kohdallani synnyinlahja, kuten elämä yleensä.

Monien artikkeleiden ja tutkimusten mukaan välttelevä kiintymyssuhde on yleinen kiintymyssuhde Suomessa. Muistan, kuinka edeltävän sukupolven edustajat ohjasivat minua nuorena äitinä esikoiseni synnyttyä, että lasta piti karaista. Eli jos pieni vauva itki pinnasängyssä, sinne ei pitänyt mennä lohduttamaan. Vauvan piti antaa huutaa.

Muistan myös, kuinka vauvan itkua oli vaikea sietää. Se sai tuntemaan oloni ahdistavaksi ja neuvottomaksi. Oli myös ristiriitainen olo, kun neuvoja antavat ihmiset antoivat ohjeitaan hyvää tarkoittaen, mutta saivat minut tuntemaan hämmennystä – miksi lapsen tarpeisiin ei tule vastata? Pieni vauvahan ilmaisee tarpeensa itkemällä.

Toisaalta tullessani äidiksi koin avuttomuutta. Koin tunnetasolla, että minut revittiin jonnekin varhaiseen lapsuuteni. Aivan kuin sisimpäni olisi huutanut samaa kiintymyssuhdehuutoa kuin esikoiseni. Kokemus oli jopa fyysinen. Välillä muistan jopa huutaneeni kilvan lapseni kanssa. Oman lapsen huuto oli jotain hirveää, johon en kyennyt vastaamaan. Muiden lasten itkua saatoin jopa vähätellä.

Tuntui, että vaikka kuinka yritin lohduttaa ja tyynnyttää lastani, en onnistunut. Sisälläni vallitseva hätä, ahdistus ja ammottava tyhjyys vetivät minut varhaislapsuuteni kokemusmaailmaan, johon en löytänyt sanoja. Näin tapahtui se kamalin, minkä vasta pitkän terapian jälkeen kykenin tunnistamaan ja tunnustamaan – taakkasiirtymä, eli siirsin tiedostamattani ylisukupolviset käsittelemättömät traumakokemukseni lapseni mielen kannettavaksi.

Lasten ollessa pieniä minulla ei ollut voimavaroja nähdä asioita ja niiden syy-seuraussuhteita. Näin alkoi loputon jahti: lapsessani oli oltava joku vika, jolle piti saada nimi – diagnoosi. Lasteni varhaislapsuus pyöri tutkimusten ympärillä. Diagnoosi olisi merkinnyt ajojahdin päättymistä, minulle. Puheissa toistuivat muun muassa aspergerin oireyhtymä, ADHD, ahdistushäiriö, acting out -käyttäytyminen. Myös lapseni omaksuivat ammattisanaston.

Nykyisin tiedän, että kyse ei ollut siitä, että lapsissani olisi ollut jokin vika. Valuvika löytyi itsestäni. Ylisukupolvisen traumahistorian myötä olin saanut perinnön, jota jatkoin tiedostamattani oman vanhemmuuteni kautta omiin lapsiini. Tämä taakkasiirtymä tapahtuu käytännössä siten, että jos vanhempi ei ole käsitellyt omaa traumahistoriaa riittävästi, se välittyy, halusimme sitä tai emme, sukupolvelta toiselle. Tiedostamaton, työstämätön trauma-aines siirtyy viattoman lapsen mielen kannettavaksi.

Tämän merkitystä ei tule vähätellä. Siksi suositellaankin, että jokaisen ylisukupolvisen traumahistorian omaavan tulisi käydä terapia ennen vanhemmaksi ryhtymistä. Toisaalta tämä on absurdi ajatus, sillä lapsuuden käsittelemätön traumakokemus aktivoituu ja alkaa elää vasta lapsen syntymän myötä. Lapsen kasvaessa vanhemman epämääräinen ahdistus lisääntyy. Tiedostamattaan vanhempi alkaa käydä läpi omia varhaislapsuuden kokemuksiaan rinta rinnan oman lapsen kehityksen kanssa. Tässä kohtaa usein vellit ja puurot menevät sekaisin. Vanhempi voi elää (liian) symbioottisessa suhteessa lapseensa. Erillisyyttä ei ole, ja näin mentalisaatio eli kyky kantaa lasta mielessään erillisenä olentona on vaikeaa.

Omalla kohdalla diagnooseja valui yli sukupolvien. Kaikelle nykypäivänä voidaan loihtia diagnoosi. Jos itse olisin elänyt lapsuuteni, nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni nykypäivän olosuhteissa minulla olisi varmasti lista diagnooseja. Vielä 20–30 vuotta sitten elettiin aikakautta, jolloin sain ainoastaan paniikkihäiriö- ja masennusdiagnoosit. Tiedonkarttumisen myöstä lista olisi kasvanut ainakin ADHD, epävakaa persoonallisuus ja dissosiaatiohäiriö diagnooseilla.

Eriskummallista on, että tiedonkarttumisen, toipumisen ja kasvun myötä väistyivät paniikkihäiriökohtaukset ja masennus sekä kiintymyssuhteen ja mentalisaation ymmärryksen hyödyntäminen ihmissuhteissa ja yleensä elämässä. Tänä päivänä osaan olla kiitollinen myös siitä, että synnyin 1970-luvulla kaikesta karmeudesta huolimatta.

Kun vauva tai pieni lapsi huutaa, se on hänen keino viestiä tarpeistaan. Ei sen kummempaa. Vauva ei ole sairas tai epänormaali. Riittävän hyvä vanhemmuus on mentalisaatiota eli kykyä kannaltella lasta mielessä erillisenä yksilönä. Riittävän hyvä vanhemmuus ei ole kaikkitietäväisyyttä lapsen tunteista ja ajatuksista. Vanhempi ei voi kuin parhaimmillaankin arvailla, mitä lapsen mielessä liikkuu. Vanhemman paraskin tulkinta on pelkkä arvaus, jota tulee vain yrittää testata käytännössä, osuuko vai meneekö huti. Onko vauvalla kylmä tai nälkä, tai onko vaippa märkä? Riittävän hyvä vanhemmuus sisältää kiinnostusta vauvan erillisyyteen – kuka sinä olet, mitä sinä tarvitset?

Vauvan huutoon on aina jokin syy. Se voi toki olla myös merkki sairaudesta. Silloin varataan aika lääkärin vastaanotolle ja asia tutkitaan. Usein ylisukupolvisessa traumassa lääkärin vastaanotolla ramppaaminen on poikkeavaa. Somaattista selitystä haetaan vaikka väkisin, on vaikea nähdä muita syitä.

On eri asia etsiä syytä lapsen huutoon, kuin alkaa leimata lasta jollain tavalla vialliseksi. Normaalisti vauva voi huutaa pitkiäkin aikoja esimerkiksi vatsavaivojen vuoksi. Harva vanhempi nukkuu vauvan kanssa kahdeksan tunnin katkeamattomia yöunia, vaikka sitäkin toki voi tapahtua. Nämä vanhemmat ovat harvinaisen onnekkaita.

Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että ylisukupolvisen traumahistorian omaava tuore vanhempi herää omien varhaislapsuutensa kaltoinkohtelukokemuksiin, jossa vanhempi itse on lapsena jäänyt yksin kiintymyssuhdehuutonsa kanssa, huutoon johon ei ole vastattu. Oman lapsen huuto herättää epämääräisen ja sanattoman ahdistuksen henkiin. Ahdistus, jolla ei ole mitään tekemistä itse vauvan kanssa.