Minä olen ollut “ylipainoinen” lapsesta saakka. Ensimmäiselle laihdutuskuurilleni minut passitettiin 10-vuotiaana vanhan liiton ravitsemusterapeutin toimesta. Tarpeetonta varmaan todeta, etten laihtunut grammaakaan. Tämän jälkeen minua on mitattu, laskettu, arvosteltu ja arvioitu lukemattomissa paikoissa. Muistan äidin yrittäneen lahjoa minua  laihtumaan lupaamalla uusia vaatteita Seppälästä ja hehkuttamalla, miten helppoa elämäni olisikaan laihempana. 

Ahminnan alku

Kuten useimmiten tapahtuu kaikille laihduttajille, painoni ei suinkaan laskenut, vaan se nousi. Minusta tuli ahmija jo ala-asteella.  Ruoka palveli minulle jo varhain monia tarkoituksia: se oli ja on minulle keskeinen tapa selviytyä sietämättömistä tilanteista ja myöhemmin traumatakaumista, dissosiaatiosta ja kaikesta muusta hankalasta. Muistan ensimmäisen kerran napanneeni salaa punaisia apinakarkkeja vanhempieni pussista ollessamme perhetuttujen kanssa  saarella, jossa muut lapset kiusasivat minua. Painoon liittyvät kiusaamiskokemukset seurasivat minua runsaslukuisina lukion alkuun saakka. Äitini on yrittänyt koko ikäni kontrolloida tarkasti minun ja muiden lapsiensa ruokailua. Ja kuten usein tapahtuu, seuraa rajoittavuudesta rajattomuutta. 

Minulle diagnosoitiin aiheellisesti BED (=ahmintahäiriö), mutta nykyään oireeni eivät varsinaiseen syömishäiriöön saakka “riitä”. Ongelmani liittyen kehollisuuteen eivät kuitenkaan ole loppuneet.  Kannan edelleen selässäni menneisyyteni repaleista viittaa. Vaikka syömishäiriötä ei voida enää diagnosoida, olen kaukana tasapainosta liittyen itseeni, painooni ja kehooni. Opin ajattelemaan, että kaikki ongelmani häviäisivät spontaanisti, ellen olisi tämän kokoinen.

Kehosuhde hukassa

Kehosuhteeseeni on kajottu kammottavalla tavalla aivan liian varhain, ja tasapainon sekä kehoni hyväksynnän voi horjuttaa näennäisesti pienikin asia. Tällä kertaa arvostava toimintani itseäni kohtaan muuttui, kun alakouluikäiset pojat ilkkuivat painoani Heurekassa. Kommentit muistuttivat minua tuskallisella tavalla kaikesta siitä, mitä olen saanut kuulla. Sanat aktivoivat horroksessa levänneen, satutetun pienen tytön. En kykene edelleenkään sivuuttamaan tilannetta ja siitä herännyttä olotilaa. Kriitikkoni mielestä pahinta tilanteessa kuitenkin on se, että olen lihonnut hieman ja siten menettänyt itseni “hallinnan”. 

Jos tiivistäisin kehosuhteeni yhteen sanaan, olisi se häpeä. Häpeä lihavuudestani, häpeä seksuaalisuudestani, häpeä epäonnistuneista laihdutusyrityksistä. Häpeän sitä, että edelleen haluaisin laihtua, vaikka pyrin olemaan nykyään kehopositiivinen ja painoneutraali ihminen. Häpeää piilottaakseni yritän hallita painoani; jos laihdun (tai en ainakaan lihoa), ei minun tarvitse tuntea viiltävää häpeää. Sitä pudottavaa ja henkeäsalpaavaa tunnetta, joka saa minut haluamaan tuhoamaan itseni. Minulle lihoaminen ei ole vain painon muutosta: se on epäonnistumista ihmisenä ja totaalista putoamista karmivaan kuoppaan, jossa maailma on synkkä ja minä ansaitsen kaiken pahan. Kai minussa on vielä elossa se osa, joka ajattelee, että “kaikki olisi paremmin”, jos vain olisin laihempi. Traumani selviäisivät kuin itsestään, minulla olisi määrättömästi energiaa ja elinvoimaa. Viipottaisin kaduilla hiukset hulmuten ja en pelkäisi yhtäkään ihmistä, saisin unelmieni työpaikan ja olisin onnellinen. 

 

Elämää isommassa kehossa?

Tiedän, ettei mikään edellisestä ole totta. Tiedän, että ainoa tapa olla vapaa tästä kaikesta on antaa itselleni ehdoton ja lahjomaton lupa olla juuri sellaisessa kehossa mihin keho viisaudessaan itse on tyytyväinen. Ja tähän liittyy myös luvan antaminen sille, että minä voin lihota tässä prosessissa. Minä voin laihtua tässä prosessissa. Tai on myös mahdollista, ettei tapahdu yhtään mitään. Haluaisin kirjoittaa, että tämän sanominen tuntuu hyvältä, mutta ei se tunnu. Sisäinen lapseni ja teinini kaipaavat niin kovasti hyväksyntää ja rakkautta, ja ainoa tapa vapautua häpeästä heidän näkökulmastaan on olla hoikka. On surullista huomata, miten minulla on jo monia onnellisen elämän paloja käsissäni, ja häpeä estää minua nauttimasta niistä. Esimerkkinä mainittakoon kumppanini lempeä kosketus, jota minun on välillä vaikea vastaanottaa. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedän kumppanini suorastaan palvovan kehoani tällaisena. 

Tunnen joskus epätoivoa matkallani kohti terveempää kehosuhdetta. Voisinpa poistaa kaikki pahat sanat ja teot, mutta en voi. Niin turhauttavaa kuin se välillä onkin, on minulla vain tämä hetki, tämä elämä ja tämä keho. Toisia tai kolmansia ei tieääkseni ole luvassa. 

“Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen saan”.

Tämä säe nousi mieleeni, ja haluan hetkeksi nojata siihen. Minulla ei ole oikeasti kiire muuttaa mitään. Riittää, että olen oikealla tiellä.