JOULUN JÄLKEEN
Joulu, se kaikkein vaikein aika vuodesta, alkaa olla pian ohi. Joulu tuo vuosittain mukanaan paljon synkkiä ajatuksia sekä muistoja. Vietin jälleen joulun yksin, eikä se ole turvallisin vaihtoehto. Se on kuitenkin vaihtoehdoista ainoa, sillä minulla ei ole mitään turvallista paikkaa mihin mennä. Joka vuosi pohdin hieman ennen joulua, että pitäisikö yrittää kehittää joitakin omia perinteitä. Lopulta voimia ei kuitenkaan riitä muuta kuin siihen, että hengittää päivät ohi ja taistelee kuiluja vastaan. Tänä vuonna myös tapahtui ennen joulua asioita, jotka horjuttivat perusturvallisuuden(=perusturvattomuuden) tunnetta syvästi. Koska vointini meni kertaheitolla tähän, ehkä jotain mennyttäkin lähti elämään kehossa, en ole ihan varma. Joka tapauksessa kotini ei tunnukaan enää kodilta, ja jokainen uloslähtö aiheuttaa voimakkaan kehollisen reaktion enkä saa enää myöskään nukuttua kunnolla. Olen purkanut tapahtuneita asioita jaloistani TRE:n avulla, mutta se tuntuu vain tuovan puhtaan kauhun tunteen minulle konkreettisesti käsiteltäväksi. Toisaalta ilman purkamista olen lamaantunut raato, enkä jaksa muuta kuin maata sängyssä – jalkoihin jäävät tunteet ovat kuin tiiliskivet.

LUOTTAMUKSEN PITKÄ TIE
Syksy on ollut erittäin rankka – kehossakin on tapahtunut paljon. Lisäksi minä, joka en luota kuin koiraani, olen alkanut luottamaan pikkuhiljaa terapeuttiini. 6 vuoden pitkä yhteistyö on alkanut tuottaa tulosta. Vielä odotan sitä, että pystyisin jakaa vaikeimpia tunteita niin, että kaikkea ei tarvitsisi käydä kotona yksin läpi. Turvan löytäminen ja kehoni rauhoittaminen yhteissäätelyn avulla on ollut keskiössä tämän viimeiset puoli vuotta.
Joitakin vuosia sitten koin painetta moneltakin taholta, että minun itse on löydettävä liuta erilaisia säätelykeinoja jotta hermosto rauhoittuu pysyvästi. Toki itse käytettäville keinoille on paikkansa, onhan minullakin niitä jokapäiväisessä käytössä. Tietysti vastuu toipumisesta on toipujalla itsellä, ei kukaan voi toista parantaa. Omat keinot eivät saisi olla kuitenkaan ainoita keinoja. Kokemukseni mukaan loputon omaa biologiaa ja hermoston kehityksen historiaa vastaan taistelu kuitenkin lisää vain sitä valtavaa vuosikymmenten tukahdutettujen tunteiden painetta, epätoivoa, kelvottomuuden ja häpeän tunnetta. Pysyvä, pitkän tähtäimen rauhoittuminen on mahdotonta, mikäli rauhoittuminen ja turvan luominen jätetään kokonaan toipujalle itselleen. Kun turvaa rakennetaan yhdessä korjaavin kokemuksin, toipumista tapahtuu kehossa ihan itsestään ajan kanssa ilman suorittamista. Suorittaminen ja yksinjääminen on juuri sitä, mitä lapsenakin vaadittiin ja osin myös hyvää tarkoittavat hoitavat tahot toistavat sokeana ihmisen historiaa. Traumatisoitunut ihminen, kuten meistä jokainen, tarvitsee toisia. Varsinkin näinä aikoina, kun yhteiskunnan muutokset vievät monet toivottomuuteen ja jopa itsetuhon äärelle, korostuu se, mitä ihmisen arkiympäristön rakenteissa ja auttamissuhteissa tapahtuu.
SYKSYN TAPAHTUMIA
Kun olen löytänyt terapiassa turvaa, on se myös heijastunut arkeeni vaikuttaen pitkäntähtäimen vointiin. Olen jaksanut kotona muutakin kuin selvitä, ainakin tähän jouluun asti. Uupumus on ihan nurkan takana enkä uskaltaisi oikein miettiä tulevaa, mutta mietin silti. Olen jaksanut syksyn aikana tehdä kaksi kurssia, ja käydä sairaalalla kurssin harjoituksissa. Onni on ollut etäluennot, olen käynyt yliopistolla vain kerran, joka hauraalle keholleni on ollut pelastus. Syksyn aikana tekemäni muutokset ruokavalioon ovat myös auttaneet kehon oireiden hillitsemisessä. Iso vaikutus on myös ollut sillä, että en käy enää juurikaan kaupassa, vaan ostan kerralla viikon ruoat kotiinkuljetuksella isosta marketista. Maksan mielelläni tästä palvelusta. Ennen tätä, en kyennyt arjessani kauppareissujen lisäksi lähestulkoon mihinkään.
Fysioterapeuttini myös teki luvallani minusta ilmoituksen sosiaalitoimeen, ja olen nyt pikkuhiljaa saamassa apua sekä kotiin että kotoa lähtemiseen. Sellaista apua, josta minulle 2 vuotta sitten vain ivailtiin, kun kerroin täällä sitä tarvitsevani. Vielä on edessä muutama kartoituskäynti, jolla arvioidaan, onko 8 h apu kuukaudessa riittävää. Oikeastaan, en tiedä miten olen edes tässä, miten ihmeessä olen selvinnyt viimeiset kaksi vuotta tätä arkista helvettiä. Tai oikeastaan kyllä tiedän. Rakkaushan on suurin voima, ja tuo lanka koiraani on estänyt monta kertaa minua toteuttamasta epätoivoisia aikeita.

SANANEN DISSOSIAATIOSTA
Kun turvaa on ajoittain löytynyt ja se on jäänyt kehoon, olen jaksanut työskennellä itse kotona kehoni kanssa, myönnettäköön että aika lailla omien oppieni mukaan. Toisaalta kehonihan on minut oikealle tielle itse johdattanut, en minä omasta päästä näitä keksi. Ihan jo repivät kivut saavat minut toimimaan, koska istuminen on edelleen vaikeaa. Kehoni on itse kertonut mitä se tarvitsee ja vaistoni on johdattanut minut löytämään keinon purkaa kehoon jääneitä tunteita. Myöhemmin kuulin fysioterapeutiltani, että tapa millä toimin, on TRE:n yksi metodeista. Tässä vaiheessa haluan korostaa, että en suosittele näitä keinoja itsenäisesti toteuttamaan ennen keskustelua terapeutin tai fysioterapeutin kanssa!
Monet tunnereaktiot ovat purkautuneet kehosta jopa parin päivän viiveellä. Eli vaikka tekisin näitä asioita fysioterapiassa, olisi tunteet joka tapauksessa käytävä ainakin suurimmaksi osaksi yksin kotona läpi. Itselläni on saattanut mennä päivä tai kaksi, että olen päätynyt lopulta tunteiden ja syvimmän kivun kanssa kohdakkain. Itselläni myös luottamuksen rakentaminen kestää, ja olen kokenut turvallisemmaksi käydä asioita yksin läpi kuin esimerkiksi fysioterapiassa. Haluan kertomallani antaa tietoutta ja huomiota sille, millaista työskentelyä dissosiaation purkaminen voi olla ja korostaa turvan ja kehon roolia traumoista toipumisessa.
AJATUKSIA TULEVASTA
Itselläni on nimenomaan hyvin voimakas kehollinen dissosiaatio. Jalkani ja lantion alue ovat suurin traumapesäke. Kehoni haluaa kivuilla, paineen tunteilla ja krampeilla kiinnittää huomioni. Kun ensimmäisen kerran laitoin käden jalalleni kohtaan, jonka tunsin haluavan purkaa, oli kokemus voimakas ja se lähti hyvin nopeasti liikkeelle. Pikkuhiljaa syksyn aikana olen vähän kerrassaan tätä metodia käyttänyt, ja vuosia jaloissani ollut voimakas heikotus ja puutumus on alkanut elämään ja dissosiaatio viimeisen kuukauden parin aikana vähentymään ainakin toistaiseksi. Paljon on työtä toki vielä edessä. Olen nyt ajatellut olevani valmis myös kireiden lihaskalvojen käsittelyyn fysioterapeutin kanssa, toki aika näyttää riittääkö se, että vain ajattelee olevansa valmis, voimia kun on edelleen hyvin vähän.
Vaikka kehossa on tapahtunut paljon, elän edelleen voimavarojeni kanssa reunalla päivästä toiseen. Onneksi vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta jatkettiin jälleen uudella jaksolla eteenpäin sekä fysioterapiaan että psykoterapiaan, se helpotti paljon. Tällä kertaa päätös tuli yhdessä(!) viikossa, eikä minun ole enää tarvinnut perustella, miksi matkustan viikottain 50 min junalla 1,5 h kestävälle terapiakäynnille. Itse päätöksiä kyllä jännitin suuresti, onhan täällä uudessa kaupungissa kirjoitetut lausunnot olleet kieltämättä aikamoista luettavaa ja täynnä virheitä, vaikka vanhan kaupungin tekstit ovat tiedoissani luettavissa.
Kelassa on kuitenkin dokumenttia 16 vuoden ajalta, ja he tietävät minusta jo enemmän kuin virheelliset lausunnot. Ehkä hekin uskovat kuntoutumiseeni edelleen, tässä kun edelleen kuntoutustuella 15 vuoden jälkeen pyristellään eteenpäin. Nyt on selvittävä joulun ajasta ja tulevasta jotenkin sen kanssa, että viikko sitten kehooni laskeutui syvä turvattomuuden verho erinäisten tapahtumien myötä. Mutta onhan tämä jo jotain, että tarvittavan lääkkeen mahdollistavan 5 h happinaamarin avulla olen jo pystyasennossa kirjoittamassa blogitekstiä. Näköjään kirjoitustahdikseni on vakiintunut usein tämä puoli vuotta. Palaillaan siis viimeistään puolen vuoden päästä asiaan ja toivotaan, että nyt kun olen saanut jalkani toipumistien avaavan oven väliin, ei eteen tulisi pahempia romahduksia.
Viimeisimmät kommentit