Aivan, on taas se aika vuodesta. Joulunaikako? Ei, ei minulle. Vaan trauma-aika, vuosipäiväaika. Ihmismieli on niin kummallinen. Kyllähän minä muistan ja tiedän että isä kuoli puolessa välissä joulukuuta, ja se toinen paha, raiskaus, tapahtui paria viikkoa aiemmin. Kaikesta on kuitenkin jo niin kauan, 28 vuotta.

Ei niistä asioista puhuminen aiheuta minussa yleensä enää suurempaa tunnereaktiota. Enemmän ne tuntuvat vaikuttavan aina siihen toiseen osapuoleen, jonka kanssa asioista keskustelen. Osittain se on kai luonnekysymys; minä nyt vain en ole sellainen tunteella elävä ihminen. Ja osittain kyse on tietysti disso-oireiluista, asioiden ja tunteiden etäännyttämisestä itsestä. 

Omat traumani eivät liity mitenkään toisiinsa. Isäni ei tappanut itseään koska minut raiskattiin, eikä hän ollut se joka minua satutti. Päinvastoin, jos isä olisi tiennyt mitä minulle tapahtui, niin hän tuskin olisi päätynyt tuohon lopulliseen ratkaisuunsa, vaan olisi tehnyt kaikkensa minua auttaakseen. Mutta hän ei tiennyt, koska minä en kertonut. En kenellekään. Oli vain huonoa tuuria tai kohtalon oikku, että nuo kaksi erillistä traumaa sattuivat niin lähekkäin.

Lopulta se kaikki oli kehittymättömälle lapsenmielelleni liikaa. Toista asiaa ei voinut pyyhkiä pois, koska se oli kaikille näkyvä. Jokainen, niin tuttu kuin tuntemattomampikin meidän pikkukaupunkiyhteisössämme koki sen jollain tavalla itsessään. Mutta se toinen, se josta kukaan ei tiennyt, ei sitä varmasti ollut tapahtunutkaan. Se oli liian kamalaa, häpeällistä ja nöyryyttävää. Suru vanhemman kuolemasta oli konkreettisempi, helpompi ymmärtää ja siitä tiesivät kaikki. Enhän voinut vetää huomiota itseeni sellaisella hetkellä ja vielä asiasta jota en itsekään kunnolla ymmärtänyt.

Tai ymmärsin toki ettei sellaista olisi koskaan pitänyt tapahtua, ja että se oli varmasti omaa syytäni. Ja ehkä isän kuolema oli minulle jollain tavalla rangaistus tuosta pahasta asiasta. Siispä kukaan lähipiirissäni ei kiinnittänyt muuttuneeseen luonteeseeni tai käytökseeni huomiota. Miten iloisesta ja ulospäin suuntautuneesta tytöstä tuli äkkiä hiljainen ja sulkeutunut? Sehän nyt on aivan normaalia, onhan lapsi menettänyt traagisesti oman isänsä. Ja niin se toinen paha asia jäi mielessäni hiljalleen taka-alalle, kunnes sulkeutui pitkäksi aikaa kokonaan pois elämänhistoriastani.

Joulu itsessään ei ole minulle mitenkään ahdistava ja tai edes kovin merkityksellinen juhla. Olenhan alkanut viettää sitä vasta aikuisena, Jehovan todistajista erottuani. Lapsuuden jouluihin ei meillä liittynyt mitään erityisiä traditioita, jotka traumatapahtumat olisivat voineet pilata tai muuttaa ahdistaviksi. Normaaleja lomapäiviä koulusta ja sinänsä ihan mukavia. Tietysti isän kuoleman ajankohta sai meidät sisarukset ja äitini jollain tavalla hitsautumaan tiukemmin toisiimme ja hakemaan lohtua tuona aikana, varsinkin alkuvuosina tapahtuneen jälkeen. Mutta vuosien vieriessä se muistui mieleen entistä harvemmin. Joskus kuoleman vuosipäivän muisti vasta jälkeenpäin, ja silloin oli tietysti huono omatunto. Enkö rakastakaan isää enää tarpeeksi kun noin vain unohdan hänen kuolinpäivänsä? Ja siitä toisesta pahasta minulla ei ollut muistikuvia ollenkaan vähän yli 20-vuotiaaksi asti, joten niiden tapahtumien muistot eivät voineet järkyttää mieltäni.

Entä nyt sitten kun minulla on molemmat traumat tietoisuudessani, millainen on tämä loppuvuoden aika? Täytyy tunnustaa, että useimmiten nuo tapahtumat eivät aktiivisesti muistu mieleeni tänä ajankohtana. Ne saattavat käydä ohimennen mielessä; ehkä joku perheestämme mainitsee tuon päivämäärän, ja siitä on niin ja niin monta vuotta aikaa. Tai terapeuttini huomauttaa, että on taas se ajankohta, kuinka olet jaksellut? Mutta en minä niitä traumoja juurikaan tietoisesti muistele tai paremminkin, ne vaan eivät tule mieleen. 

Niin, eivät ehkä muistu mieleen, mutta kehoon kylläkin. Jotenkin se tulee silti aina yllätyksenä, joka ikinen kerta. Mikä on tämä kumma raskasmielisyys, painava olo, aivan kuin hengittäminenkin olisi vaivalloista? Miksi olen niin väsynyt ja haluaisin vain nukkua? Miksi vatsaani koskee näin kovasti, enhän ole syönyt mitään erikoista eikä stressiäkään ole normaalia enempää? Ja miksi päätä taas särkee vaikka kuinka ottaisi kipulääkettä? Miksi olen ahdistunut tai lamaantunut tai levoton, vaikka sille ei tunnu olevan mitään syytä? Niin, miksi? 

Siksi koska kehomme ei unohda, koskaan. Siellä traumat elävät vaikka mielestä ne olisivatkin unohtuneet. Minusta näitä tuntemuksia pitää kunnioittaa, koska ne tulevat aivan syystä. Kehoni käy läpi asioita jotka ovat minulle joskus tapahtuneet. On siis aika rauhoittua ja kuunnella itseään, hiljentyä. Minä en ole sairastumassa tai romahtamassa; kehoni ja mieleni vain tarvitsevat hiukan aikaa, huolenpitoa ja lepoa. Kohta kaikki on taas hyvin.