Tarkoitukseni ei ole tavoitella onnea tai välttää kipua. Tarkoitukseni on kohdata kaikki tunteet ja osata elää niiden kanssa. Sen sivutuotteena saan tuntea myös ohi kiitäviä onnenhetkiä.

Askel askeleelta irti häpeästä

Elämänkokemusten myötä olen ymmärtänyt, että elämä voi olla kärsimystä. Usein ihmisillä on myös vaikea sanoittaa epämiellyttäviä kokemuksia. Osittain se on liittynyt häpeään. Uskon myös, että sellaisten, jotka eivät ole eläneet ja kokeneet traumaattisia kokemuksia, on vaikea ymmärtää kuvaamiani asioita. Vertaiset taas voivat ymmärtää tuntemukseni ja kokemukseni ilman sanojakin.

Traumaattisiinkin olosuhteisiin voi tottua. Minulle siitä tuli arkea, jota olen elänyt näihin päiviimme asti. Vaikeimpina aikoina kävin itsemurhaan liittyvät asiat ajatuksen ja yrittämisen tasolla lävitse. Loppujen lopuksi itsetuhoiset aikajaksot olivat lyhyitä. Ymmärrys traumaattisista kokemuksista on tuonut myös nöyryyden, että elämä ei ole itsestäänselvyys. On pidettävä huolta itsestä, jotta ei vajoaisi alati uudelleen itsetuhoisuuden syövereihin. Minulle itsetuhoinen pimeys on toivottomuuden äärellä olemista. Itsetuhoisuus on aina otettava vakavasti ja itsetuhoista ihmistä ei tulisi koskaan jättää yksin. Välillä en pääse irti ajatuksesta, että itsetuhoinen elämä olisi osa geenejä, joskaan en usko, että geeniperimään ei voisi vaikuttaa – ihmisellä on vapaus valita elämä olosuhteista huolimatta.

Toisen toivottomuuden äärellä rinnalla kulkeminen on ollut vaikeampaa, erityisesti aikuisten lasteni kanssa. Toisen puolesta en voi tehdä lopullisia valintoja. Oman lapsen toivottomuuden myötä olen saanut ja joutunut tarkastelemaan omaa itsetuhoisuuttani – miten ratkoisin ylisukupolvisen itsetuhoisuuden? Elämällä toisenlaista elämää, ja hyväksyä, että lopullinen valinta on aikuisten lasteni. Joka tapauksessa kokemukseni on, että kriisi on mahdollisuus. Se, osaammeko sen hyödyntää, on toinen asia.

Muistan kun viimeisen kerran yritin itsemurhaa. Olin hakeutunut sairaalaan hoitoon. Edes pienet lapseni eivät olleet itsemurhayrityksen esteenä. Millään ei ollut enää väliä. Olin rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena ja hiuspinnillä yritin rikkoa rannettani. Sairaanhoitaja yllätti minut puuhissani. Hän jäi huoneeseen ja istui varjona nurkassa koko yön. Se riitti. Tämä sairaanhoitaja kannatteli minua, kun en itse siihen kyennyt. Tästä alkoi toipumiseni.

Iän ja kokemuksen myötä – eikä vähäisimpänä terapia – olen yrittänyt kaikin puolin vaalia elämää ja tehdä tietoisesti toisenlaisia valintoja; laitan happimaskin ensin itselleni. Opettelin olemaan terveellä tavalla itsekäs. Olen elänyt traumaattisissa olosuhteissa koko ikäni. Nyt haasteeni on elää olosuhteista huolimatta. Edelleen se on ajoittain hyvin vaikeaa, mutta koen, että minulla on ymmärrystä ja elämänkokemusta sekä mielentyökaluja kohdata paremmin eteeni tulevat vaikeudet. Osaan suhtautua vastoinkäymisiin toisin.

Epänormaali reagointi epänormaaleihin tilanteisiin on normaalia käyttäytymistä, kirjoittaa Viktor E. Frankl kirjassa Ihmisyyden rajalla. Frankl kuvasi vankien kokemuksia Auschwitzissa, jolloin kaasukammiotkin menettivät kauhistuttavuutensa parin ensimmäisen päivän jälkeen. Tähän ajatukseen minun on helppo samaistua kokemusteni myötä. Sairastuminen vakavaan kuolemaan johtavaan sairauteen tai menehtyminen auto-onnettomuuteen muuttui minullekin jossain kohtaa ajatukseksi välttää itsemurha. Frankl ei olettanut kuuluvansa siihen pieneen prosenttiin, joka selviäisi kaikista valinnoista – en minäkään.

En vähättelisi myöskään sivistyksen tuomaa antia. Mitä enemmän olen kouluttanut itseäni, sitä enemmän se on avartanut ja syventänyt ymmärrystäni monimuotoiseen elämään liittyviä kysymyksiä. Terapian ja koulutuksen anti: Mitä enemmän ymmärrän pahuutta itsessäni, sen vähemmän myös tuomitsen muita.

Siirtyminen sokkivaiheesta apatiavaiheeseen, on jollain tavoin vaihe, jossa emotionaalisesti kuollaan. Läheiseni ovat apaattisessa vaiheessa olleet tunteettomia ja empatiakyvyttömiä, ja näyttää siltä, että he satuttaisivat toisia jopa tahallaan. En ole itsekään ollut aina hyvä ihminen. Masentuneena olin itsekeskeinen paskiainen ja mielialani vaihtelivat ääripäästä toiseen. Uskon, että kaikki aivojen osat eivät traumojen vuoksi toimineet. Tämä on myös erilaisten tutkimusten mukaan tosiasia. Tukea ja myötätuntoisia ihmisiä ympärilläni ei ollut, sormen heristelijöitä senkin edestä.

Vanki odotteli sairastuvalla toivoen, että hänelle myönnettäisiin kaksi päivää kevyttä työtä leirin sisällä haavojen ja kuumekohtausten vuoksi. Hän seisoi tunteettomana, kun sisään kannettiin kaksitoista vuotias poika, joka on joutunut seisomaan tuntikausia asennossa lumessa tai työskentelemään leirin ulkopuolella paljain jaloin, koska leirissä ei ollut hänelle sopivia kenkiä.

Hänen varpaansa olivat paleltuneet ja vuorossa oleva lääkäri poimi pinseteillä mustiksi kuolioituneet tyngät yhden kerrallaan. Inho, kauhu ja sääli olivat tunteita, joita katselijamme ei enää pystynyt tuntemaan. Muutaman leiriviikon jälkeen oli kärsijöistä, kuolevista ja kuolleista tullut meille niin tavanomainen näky, ettei se enää pystynyt meitä liikuttamaan. (Ote kirjasta Ihmisyyden rajalla)

Tunteettomuus on ikään kuin välttämättömän suojakuoren rakentamista, Frankl kuvaa. Kokemukseni mukaan se on tietyissä olosuhteissa välttämätöntä.

Nuorimman poikani itsemurha repi auki ihmissieluja ja toi esiin niiden (ylisukupolviset) syvyydet. Poikani kuoleman kautta sain hämmästellä, miten noista syvyyksistä löysin inhimillisiä ominaisuuksia, jotka ovat luonteeltaan hyvän ja pahan sekoituksia, kuten myös Frankl on todennut. ”Kuilu, joka erottaa hyvän ja pahan, joka läpäisee kaikki inhimilliset olennot, ylettyy alimpiin syvyyksiin ja tulee esiin jopa siitä pohjattomuudesta, jonka keskitysleiri avaa.” Omassa elämässäni tuo “keskitysleiri” on ollut omalta osaltaan lapsuuteni olosuhteet, ja myöhemmin ikään kuin ylisukupolvisena jäävuoren huippuna poikani itsemurha.

Minun tie, joka johti henkisestä helvetistä henkiseen rauhaan, ei ollut myöskään helppo. Tarvitsin uudelleen tiivistä terapiaa, vartaistukea, kirjallisuutta, musiikkia, enemmän tai vähemmän taidetta, seuraa ja yksinoloa. Pojan kuoleman jälkeisenä päivänä jäin yksin, jolloin ajauduin katsomaan omaa kuolemaa silmästä silmään. Pohdin, tiputanko itseni samasta kohtaa alas kuin poikani – se olisi takuuvarma tie kuolemaan. Tämän kokemuksen kautta voin sanoa, että ihmistä ei tulisi koskaan hädän hetkellä tai helvetillisen piinan jälkeen jättää yksin. Minun suojani oli, että näin silmieni edessä eräänlaisen elämäni filminauhan, jonka avulla ymmärsin, että minulla on lahja – toimivat mielentyökalut. Tämän jälkeen sain takaisin uskoni, että selviäisin tästäkin, poikani itsemurhasta.

Osalla läheisistäni vapautuminen helvetillisistä kokemuksista oli kuin tulivuoren purkaus maan uumenista. Vapauden nautinto meni niin pitkälle, että osa heistä käytti sitä rajattomasti ja jopa häikäilemättömästi. Näin sorretuista tuli sortajia, kuten Frankl kuvaa osuvasti. Sortajat käyttävät voimaa ja turvautuvat epäoikeudenmukaisuuksiin. Hyvästi uhrin positio. Nämä ihmiset kaipaavat rinnalla kulkijaa, jolla on aikaa ja kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea myötätuntoa. Oman kokemukseni mukaan he kaipaavat (me kaipaamme) lisäksi näkyväksi tulemista, hyväksyntää ja ennen kaikkea rakkautta. ”Vain hitaasti nämä ihmiset voitiin ohjata takaisin arkipäiväiseen totuuteen, ettei kellään ole oikeutta tehdä väärin, ei silloinkaan, kun asianosaiselle itselleen on tehty vääryyttä”, kuvasi Frankl. Voimme siis ymmärtää, muttemme hyväksyä.

Vapaus on tuonut myös mukanaan vastuun.

Frankl päätti Ihmisyyden rajalla teoksen ensimmäisen osan seuraaviin sanoihin: ”Kotiin palaavalle ihmiselle oli kaiken kruunaava kokemus se ihmeellinen tunne, että hän on kärsinyt, ettei hänen tarvitse enää pelätä mitään – paitsi Jumalaansa”. Allekirjoitan kokemusteni jälkeen hänen julkaistut sanansa, mutta minun ei tarvitse pelätä edes Jumalaa, koska minun Jumalani on armollinen, anteeksi antava, hän ei myöskään minua rankaise eikä tuomitse.

Franklin kirjoitusten myötä ymmärsin, että kaikkein merkityksillisintä on asenteemme kärsimiseen. Tapa, jolla otamme kärsimyksemme kantaaksemme. Vaikka psykoterapia oli käänteentekevä palauttamaan minut työ- ja elinkelpoiseksi yksilöksi ja yhteiskunnan jäseneksi, se ei suinkaan ollut ainoa asia. Ennen terapiaa kuvittelin, että pääsen eroon kärsimyksistä, mutta terapian jälkeen oivalsin, miten oppisin elämään kärsimysteni kanssa, sekä että kärsimyksilläkin on tarkoitus. Enää en häpeä sitä, millaisia kärsimyksiä olen kokenut, sillä kipeimmät kokemukset ovat opettaneet minua eniten. Ymmärsin myös, että vapaus tuo mukanaan vastuun.