Voi mikä meteli! Äänet sattuu minuun, en millään tahdo kestää tuota jatkuvaa huutoa ja tarvisevuutta, tuntuu hukkuisin kaiken sen alle ja samalla minun tulisi olla kaikille saatavilla, läsnä ja kuunnella. Täytyy jaksaa vastata kaikkien tarpeisiin ja olla valppaana koko ajan. Olen ihan eksynyt ja väsynyt. Lopen uupunut niihin kaikkiin vaatimuksiin, mihin en vain nyt jaksa vastata. 

Kävelen metsään, saan rauhassa kävellä levempää metsäpolkua, siellä ei ole muita. Siinä kohdassa saan mennä omaan tahtiini, omien voimieni mukaan. Jatkan matkaani pidemmälle, mutta kohta kuulen rapinaa ja askeleita,  kaikki aistit ovat heti valmiustilassa. Mutta en näe ketään muita siellä, valtava pelko valtaa mielen; “jos siellä onkin joku joka satuttaa mua”? “En saa apua mistään, en pysty huutamaan, olenhan keskellä metsää, kukaan ei kuitenkaan kuule” -ajattelen. Juoksen isoimman puun luo minkä siinä näen ja piiloudun sen taakse. Alan nojaamaan puuhun, työnnän jalollani voimaa kehooni ja nojaan koko selkäni pituudelta, luotan siihen, että puu kestää se ei murru minun voimastani ja se ottaa vastaan minun pelkoni ja kannattelee mua. En kuule enää askeleita enkä pelkää, aistini rauhoittuvat. Olen taas tässä hetkessä, minulla ei ole mitään hätää.

Polku muuttuu kapeaksi ja vaikeakulkuiseksi. Siellä on kohtia joissa on märkää kuin suolla, upottavia, liejuisia, mustia aukkoja. Astun yhteen sellaiseen märkään, mustaan suonsilmään. Sattuu, itkettääkin. “Saako itkeä jos minuun sattuu”? Lamaannun enkä enää pysty pidättelemään itkua. Itken sieluni pohjasta asti, miksi pitikään pudota siihen hemmetin suonsilmäkkeeseen, joka vie vaan mukaan syvemmälle sinne mustaan, tekee mieli luovuttaa ja antaa suon hukuttaa minut. Itkun sumentamin silmin näen auringonsäteen jonka valo osuu oksaan, tartun kiinni oksasta ja vedän itseni ylös tuolta märästä liejusta.

Istahdan uupuneena kivelle, auringonsäteiden alle ja kuivattelen hetken jalkojani. Itkeminen oli hyvää, uskalsin antaa sen tunteen tulla ulos vaikka vieläkin on paha mieli ja olo on turta, en antanut periksi. Taistelin itseni vapaaksi.

En pelkää, aistini rauhoittuvat. Olen taas tässä hetkessä, minulla ei ole mitään hätää.

Hetken käveltyäni saavun pienen pellon reunalle, joka on täynnä kirkkaita, kauniita erivärisiä kukkia ja ilmassa lentelee perhosia. Pellon laidalla virtaa kapea joki. Pelkään vettä, mutta haluan silti mennä kokeilemaan sitä kädelläni. Vesi on lämmintä ja puhtaan näköistä. Joesta kuuluu ihanan rauhoittava ääni, kun vesi solisee kivien väleistä. Rohkaisen mieleni ja astun kiviä pitkin joen keskelle, istahdan yhdelle kivelle. Lasken varpaani veteen, se ei olekaan yhtään yhtään pelottavaa. Keskityn tuntemaan kuinka vesi koskee jokaista varvastani yksitellen. En ole vielä valmis sulkemaan silmiäni, mutta se ei haittaa, näen kun joen pinnan yläpuolella lentelee keijukaisia, kauniita turkooseja keijukaisia, oikeasti ne ovat neidonkorentoja, mutta minun silmiini ne näyttävät keijuilta.

Hengitän, lasken hartioiltani jännityksen alas ja hengitän uudelleen, vatsaan asti. Aurinko lämmittää kasvojani, olo on tyyni. Rauhoitun hetkeksi, ympärillä on hiljaista. Kaikki on hyvin.

Huomasin käveleväni pehmeällä hiekkatiellä, mutta käveleminen on nyt jotenkin erityisen raskasta, tuntuu kuin jalat painavat tonnin. En jaksa enää askeltakaan! En yhtään enää! Mutta on jatkettava, ei voi jäädä tuolle hiekkatielle, luovuttaa ei saa! Väsyttää, janottaa. Kaivan jostain minun päättäväisyyden ja periksiantamattomuuden ja jatkan. Askel kerrallaan saan itseni kahlattua pois hiekalta. Jostain kuuluu huutoa, joku tarvitsee apua! Lähden juoksemaan äänen suuntaan, mutta tiellä on vaikea juosta ja kaadun useasti matkalla. Kaikkiin lihaksiin sattuu, kroppani on pienillä haavoilla ja kipeä. Ääni vaimenee ennen kuin ehdin tavoittaa sen, en pystynyt auttamaan häntä, kuinka saamaton olenkaan, kuinka heikko! Istahdan alas, kyynel valuu poskeani pitkin ja olo on raskas ja avuton. Otan kuivaa maata käsiini, se on suurimmaksi osaksi vain hiekkaa, katson kuinka se valuu sormien välistä, lasken mielessäni kaikki hieman isommat kivet ja keskityn niiden väriin ja muotoon, tunnustelen joitan erikseen. Kivi tuntuu lämpimältä, aurinko on lämmittänyt sen. 

Rauhoitun ja pystyn taas hengittämaan paremmin. Jäin miettimään, että kuka oikein voi keskellä metsää huutaa apua, eihän täällä ole muita. Olenko minä se avun tarvitsija? Koin valtavaa riittämättömyyden tunnetta kun en jaksanut ja pystynyt auttaa.

Kiipeän mäen päälle. Sieltä avautuu kaunis näkymä; metsiä, peltoja ja uusia mäkiä silmänkantamattomiin. Kuulen lintujen laulua, muutama ampiainenkin lentää ohitseni. Tunnen kuinka tuuli sekoittaa hiuksiani. Katson, katson niin pitkälle kuin voin nähdä. On niin vihreää ja kaunista joka puolella. Kesäsade kastelee hiukseni samalla kun auringonsäteet polttelevat olkapäilläni. Hengitän, lasken hartiat alas, rentoutan kasvojen lihakset ja alan pyörittämään itseäni kuin pölyhuiskaa pyörittäisi, käsivarret heijaa rentoina kehoni puolelta toiselle.

Olen läsnä, olen rento. Olen turvassa, kokeilen hetkeksi sulkea silmäni. Hengitän syvään.

Kehollista läsnäoloa

Oon käynyt nyt pari-kolme kuukautta psykofyysisessä fysioterapiassa ja kokenut sen saamieni hoitojen ja omien terapioiden hyödyllisimmäksi jutuksi. Itse en osaa niitä mielikuvaharjotteita oikein, koska mun ajatukset ei vaan pysy kiinni niissä, päässäni on koko ajan niin hirveä ylivireystila, etten pysty keskittymään. Traumamuistot ovat kehossa vaikkei mieli muistaisi niin keho muistaa. Fysioterapiassa opetellen rauhoittamaan mieltä kehollisten harjotteiden kautta. Hengittäminen ei ole mikään itsestäänselvyys, sitä on pitänyt harjoitella ja nyt kun oikein keskittyy ajattelemaan hengittämistä se saattaa jopa onnistua niin, että se rauhoittaa pelkoja ja helpottaa ahdistusta. Minulla on jännitystilat eniten lantion alueella, hartioissa ja kasvoissa, näiden kohtien rentoutumista harjoitelen edelleen. Olen myös saanut paljon neuvoja ja apua sosiaalisen tilanteiden pelkoon, kehonkuva harjoiteet on laittanut miettimään itseäni erikantilta. Vaikka nyt alkoikin traumaterapia toivon, että tämäkin terapiamuoto säilyisi siinä rinnalla, ainakin harvakseltaan, koska olen saanut siitä uusia keinoja elää arkea itseni kanssa, mutta varmasti olisi vielä paljon opittavaa.

Lenkkipolulla

Olin ystäväni kanssa kävelylenkillä minulle uusissa maisemissa kuitenkin tässä kotini lähellä, matkalla tuli vastaan tienhaara. Pysähdyimme kohtaan missä tiet erkaantuivat toisistaan. Oikealle menevä tie oli tasaisempi, mutta teki jyrkemmän mutkan alaspäin. Vasempi puoli teki yhtälailla mutkan, mutta ehkä hieman ylämäkeen ja lisäksi se oli huomattavasti kivisempi. Valitsimme vasemman puolen polusta. Hetken käveltyämme kivikon jälkeen tie tasottui, vaikka kuoppia ja mutkia riitti vielä lenkkipolullamme.

Toipumisentieni tulee olemaan myös kivinen ja vaikeakulkuinen, kuin tämä lenkkikin välillä. Vaikka matka oli pitkä, enkä aina ollu ihan kartalla missä oltiin ja välillä sai huitoa inhoja ötököitä kauemmas, mulla oli koko ajan kuitenkin turvallinen olo. Siltikin vaikka valitsimme sen kivisemmän tien, vaikka en tienny mitä seuraavan mutkan takaa tulee vastaan, minulla oli rinnallani kulkemassa ystävä, en ollut yksin.