Jo hyvin pienenä minulla oli tunne, ettei minulle ole paikkaa missään missä kokisin tulevani hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Se erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne jäyti sisintäni jo silloin, kotona olin ” taakka” vanhemmilleni, päiväkodissa ja koulussa olin se hiljainen ja näkymätön tyttö.
Miltä tuntuu olla ihan yksin, silloinkin kun ei haluaisi? Minä tiedän ihan omakohtaisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Kun ei ole oikein ketään, kenelle soittaa. Ei oikein ketään, kenen kanssa puolittaa murheita ja tuplata iloja. Olen viettänyt vuosia elämästäni tuntien ulkopuolisuutta ja toivoen, että olisinpa jollekulle se, jolle soitetaan, kun jotakin tärkeää tapahtuu. Tai joka muistetaan, kun kaipaa seuraa harrastuksiin tai kahvikupposen ääreen.
Yksinäisyys syö sisältä, se tuntuu painona rinnassa, se tuntuu tukahduttavalta.
Yksinäisyys ei ole oma valinta. Varsinkin aikuisena, uusien ystävien löytäminen ei ole täysin ongelmatonta. Saatamme elää hyvin rutiininomaista arkea, johon ei kuulu uusien ihmisten tapaamista. Useimmat meistä kuitenkin haluaa lähtökohtaisesti olla kanssakäymisissä toisten kanssa.
Ihminen joka ei ole koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, ei voi ymmärtää miten pahalta se tuntuu ja pahimmillaan koko elämä menettää merkityksen. Ihmiset usein sekoittavat yksinäisyyden ja yksinolemisen eron, ne on kaksi täysin eri asiaa, yksinoleminen on vapaaehtoista ja ihminen tarvitsee sitä.
Ne hetket, kun työpaikalla viikon päätteeksi muut iloisesti puhelevat viikonloppusuunnitelmistaan ja selaavat puhelimeen tulleita puheluita, viestejä ja kutsuja. Minä olen siinä vain hiljaa ja toivon mielessäni, ehkä minullakin joskus noin.
Täydellisessä maailmassa kukaan ei tuntisi itseään yksinäiseksi.
Henna
Tämä on niin tuttua. Varsinkin tunne siitä, että edes ne vähäiset kontaktit, joiden kanssa pääsee keskustelemaan, eivät yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka pikku hiljaa kaikki alkaa musertumaan jonkun raskaan alle. Synkkyydessä ei valoa näy, vaikka joskus yrittäisi rohkeasti etsiä merkkejä valosta.
En yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä. Ja tekemättä mitään tilanne vain heikkenee. Jostain syystä olen parin vuoden sisällä menettänyt, rakkaan lemmikkini lisäksi, ne ainoat ihmiskontaktit, joita minulla jollain tavalla vielä oli. Se tuntuu erityisen pahalta, kun ei tarkasti tiedä mikä katkaisi kamelin selän. Mutta en syytä heitä. Omassa murheessani uidessa, suu juuri ja juuri pinnalla pysyen, en ole itse jaksanut olla yhteydessä. Jos asia oli edes siitä kiinni. Yhtä kaikki, tuntuu että tästä ei ole mitään ulospääsyä. Minulla on sairauksia runsaasti, eikä koronan entisestään kotiin lukitseminen ole tehnyt hyvää voinnilleni – niin henkiselle kuin etenkin ruumiilliselle.
“Otat vaan itseäsi niskasta kiinni!” Tätä usea masentunut on lienee pohtinut. Jos näin tekisi, tilanne luultavasti paranisi joiltain osin. Mutta samalla se paljastaa, ettei vähättelijä tunne, kuinka syvälle voi masentuneena ja ja etenkin yksinäisenä upota. Yksinäisen perspektiivi näyttää kovin erilaiselta, sitä ei ymmärrä ennen kuin on itse uponnut alas. Monella leukailijalla on itsellään turvaverkot kunnossa, vaikka muuten voisikin olla vaikeaa, ja kenelläpä ei ajoittain olisi kovinkin vaikeaa. Jos olet uppoamaisillaan kokonaan suohon, viimeisillä voimilla pitäisi saada jostain kiinni. Tyhjästä on vaikea vetää itseään ylös vaikka halua olisi. Jokainen voi itse kokeilla ja mennä vaikka keskelle uima-allasta, ja kokeilla nostaa itsesi vaikka puoliksi pinnan yläpuolelle. Miten käy, jos ei ole mistään mistä ottaa tukea? Et nouse yhtään. Pitää olla jokin muu, mistä ottaa kiinni.
Yksin on vaikea selvitä edes tavallisesta päivästä. Jos olisi edes töissä, näkisi muita ihmisiä ja viikko jakautuisi erilaisiin osiin. Kun on aina kotona kotona – korona vielä maksimoinut tämän – viikko ei järjesty mihinkään osioihin. Jokainen päivä on kopio eilisestä. Joskus oikeasti olen ollut väärässä päivässä, esimerkiksi torstain luullut että on maanantai. “Otat vain itseäsi niskasta kiinni!”. Niinpä.
Paras hetki vuorokaudessa on se, kun menen nukkumaan (lääkkeen avustuksella), silloin ei tarvitse tuntea mitään. Saattaapa nähdä mukavan unen, jossa minulla on jotain kontaktia ihmisiin, tai minulla on taas rakas lemmikki seurana. Tosin tällöin herääminen todellisuuteen on normaalia raaempi.
Ja lopuksi. Kyllä kyllä, tiedän että minä lopulta itse päätän – paitsi sairauksien osalta, joita minulle on todella suotu anteliaasti – miten minä tänään, huomenna, ensi viikolla elän. Otan vain itseäni niskasta kiinni.