Mutta onko tosiaan näin? Tällä perusteella on aivan oikein kantaa kohtuuttoman suurta syyllisyysreppua. Selittääkö tämä myös arvottomuuden tunteen ja kaikki hylkäämiskokemukset? Olen siis paha ja siksi kukaan ei ole halunnut pitää minusta huolta ja olen joutunut kaltoinkohdelluksi, ajautunut omaa syytäni väkivaltaisiin suhteisiin.

Tämä tuli pohdintaan, kun äitini selitti miksi poisti minut facebook- kavereistaan. Jouduin siis kysymään, koska luulin taas, että on varmaan vahinko tai joku bugi sovelluksessa. Ei, vaan hän oli loukkaantunut ilmeisemmin minun kirjoituksista ja päivityksistä, eikä ollut valmis keskustelemaan kuten aikuiset. Suora hylkääminen kuten niin monta kertaa aiemmin lapsuudesta lähtien. Olen alkanut kertomaan tunteistani ja kokemuksistani, lapsuuden salaisuuksista, ja hän ei edelleenkään kestä eikä ota vastuuta. Vastasinkin hänelle, että lapsi ei voi valita. Lisäksi kielsin häntä ottamasta yhteyttä minuun millään tavalla. En voi  menettää sellaista  mitä minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Olisin voinut selitellä pyytää anteeksi rukoilla että ole mun äiti, ymmärtää että hänellä on ollut vaikeaa ja siksi hän käyttäytyy minua kohtaan näin. Ei nyt riittää! Olen itse joutunut tekemään töitä muutokseni eteen, terapia raittius avaamaan asioita jotka olisin halunnut haudata ja paeta. Muutoshan ei onnistu jos ei näe muutokselle tarvetta. En jaksa enää äidin taholta tulevaa paskaa. Itkin päivän olin ahdistunut halusin jakaa tunnettani. Suru tuli niin suureksi etten jaksanut enää kantaa sitä yksin.

Olen käsitellyt terapiassa paljon kehityksellistä traumaa, kaltoinkohtelua ja vaille jäämistä. Siitä huolimatta tämäkin tapaus sai minut tipahtamaan pienen lapsen moodiin. Missä on se aikuinen, joka lohduttaa? Tällaisen voi kuulemma rakentaa. Miten? Minulla ei ole kokemusta siitä miten rakastava lempeä aikuinen puhuu ja toimii. Miltä lohdutus tuntuu? Entä rakkaus? Itse tiedän tekeväni ja sanovani oikeita asioita, minua on kuunneltu ja autettu, mutta tunteen kohdalla keskellä kehoa on suuri aukko. Sekin voi pienentyä, täydellinen parantuminen on epätodennäköistä. Ikävä perintö, jota en halua jättää enää omille lapsilleni.

Nytkin haluaisin paeta, koska sitten ei tarvitsisi kohdata todellisuutta eikä itseään, mutta se ei ole vaihtoehto.  En vaikene en muovaa itseäni muiden mielenmukaiseksi. Silti en mielestäni loukkaa ketään, en ole ilkeä, annan toisten pitää oman mielipiteensä. Tällä hetkellä en tiedä kuka tai millainen olen, joten virheitä tapahtuu. Tai ainakin olen helvetin surullinen. Olen myös ihminen.