Jäätyneillä raunioilla

Talven kirpeät pakkaset, auringon säteet siilautuvat lumisten puidenoksien välissä. Jääkiteet ulko-oven ikkunassa taittavat maiseman rikki. Jääkiteiden läpi siilautuva hahmo, peilikuva minusta on epäselvä, rikkonainen. Ulkonaisesti entinen, ehjän näköinen, sisältä hajanainen hahmotelma, joka soljuu ajassa pystymättä useinkaan tarttumaan läsnäoloon ja tähän hetkeen. Katse suunnattu tahtomattaan taaksepäin, elämään menneessä, kiinni traumoissa. Joskus se hätääntyneenä suuntautuu tulevaan. Tuleva on kuitenkin vielä epämääräisempi hahmotelma, maisema jota ei ole vaikka kuinka tähyilisi.

pysähtyminen

Hetki sitten olin ”kokonainen”, yhteiskuntakelpoinen jäsen, työssäkäyvä ihminen. Nyt työkyvytön traumamatkan alussa kamppaileva, joka tekee tutustumismatkaa itseensä ja elämäänsä.  Voimavarat menevät siihen. Opettelen uutta normaalia, jossa hyvä päivä tarkoittaa sitä, että pystyn olemaan tässä hetkessä läsnä, ainakin suurimmaksi osin. Sellainen päivä, jolloin ahdistus ei ole ylitsepääsemätön seuralainen. Päivä, jolloin jaksan tehdä muutamia arkisia askareita. Oikein hyvänä päivänä jaksan käydä ulkona tai tavata jotain ystävää. Suurimmaksi osaksi haluan olla itsekseni, koska pelkään ja ahdistun erilaisista asioista. Myös siksi, että pienikin tekeminen vie valtavasti voimavaroja. Välillä annan päivien vain lipua yrittäen ajatella, että jossain kohtaa on helpompi päivä. On niin paljon päiviä, jotka antaisin pois.

Oli minun vuoroni pysähtyä, lopettaa suorittaminen ja karkuun juokseminen. Tuli pakkopysähdys. Kaikki käytettävissä olleet voimavarani olivat yhtäkkiä tiessään, kulutettu loppuun. Oli hyväksyttävä, että karkuun en enää pääse.

”Se jokin” saavutti minut. Mustat painajaiseni. Aloin muistamaan asioita menneisyydestä, niitä pohjimmaisia, kaikista vaikeimpia, jotka jäädyttivät sisukseni, sydämeni ja sieluni.

Rakennelmat sortuivat, tunsin ja tunnen yhä seisovani itseni ja elämäni raunioilla. Antavathan ne muistot myös selityksiä, mutta  yhtä kaikki – sortuneita raunioita. On  minulla tukipilareitakin, ei itsessäni, mutta muutamassa muussa. Ja tunnen syyllisyyttä, että yhtäkkiä hekin ovat mukaanvedettyinä tähän raunioiden uudelleenrakentamiseen. Pyytämättä ja yllättäen.

tutkimusmatkalla 

Menneisyyteni on kuin pirstaleina oleva palapeli, lähes jokainen pala useampaan osaan hajonneena.  Niitä yritän kasailla. Sieltä täältä olen pystynyt koostamaan jotain, pieniä kokonaisuuksia. Vielä on paljon koottavaa. Tuskin kaikki palaset koskaan suostuvat asettumaan ehjäksi kuvaksi ja siihenkin on tyytyminen. Tutkimusmatkani on kivulias, mutta minulle on kerrottu, että pikkuhiljaa se helpottaa. On monia päiviä, jolloin en tähän itse pysty uskomaan. Näinä päivinä kuljen sielu haavoilla, rikkinäisenä, tuskallisen tietoisena siitä, mitä menneisyyteni painajaiset ovat aikaansaaneet minussa ja elämässäni. 

Olen tottunut selviytymään, pärjäämään itse. Nyt on pitänyt opetella ottamaan apua vastaan. Olen välillä avuton kuin pieni lapsi, hädissäni kaiken keskellä. Kädet ojennettuina, pääsisinkö jonnekin turvaan? Minussa aktivoituu helposti pieni lapsi, se joka kokee kuolevansa. Joka ei ymmärrä, ei mitenkään pysty ymmärtämään, miten ja miksi hänelle tapahtuu tällaista, että joku tekee niin pahaa.  Tämä pieni ei myöskään ymmärrä, miksi kenelläkään aikuisella ei ole aikaa hänelle, vaikka näitä aikuisia on pienen elämässä. Tämä pieni oppii, että aikuisen huomion saa siinä vaiheessa, kun suorittaa ja tekee asioita. Usein sellaisia suorituksia ja tekemisiä, jotka kuuluisivat aikuisille. Huomion saa myös asettumalla aikuisia vastaan, tekemällä tyhmyyksiä. Sen opin kuitenkin varhain, ettei näin kannata tehdä. Opin lukemaan ihmisiä ja tilanteita hämmästyttävällä tavalla, minusta tuli  hyvin pienenä lähimpien aikuisten auttaja, yritin kaikin tavoin helpottaa heidän taakkojaan. Näin olen elänyt elämäni, tuntosarvet koholla, koko ajan valppaana.  Seuralaisena jatkuva ajatus siitä, että vaara voi uhata missä ja milloin tahansa.

olen syytön

Olen ollut varsinainen taakankantaja, myös muutenkin elämässäni. Auttanut ensisijaisesti muita, viimeisenä itseäni. Olen läpi elämäni yrittänyt luoda itselleni kontrolloitavan maailman, sellaisen, jossa itse hallitsen, koska se tuo minulle turvaa. En löydä turvaa itsestäni, en ole koskaan löytänyt. Pysyvyys tuo minulle turvaa. Tämä pysyvyyden tarve on kuitenkin myös vahingoittanut minua, olen ollut kykenemätön tekemään ratkaisuja, jotka olisivat olleet minulle hyväksi. En ole osannut asettaa rajoja. Mutta miten asettaa rajoja, jos niitä ei ole koskaan ollutkaan? Kaiken pohjalla on ollut ajatus siitä, että ei minulla ole mitään väliä. Että ei ole väliä miltä minusta tuntuu, miten koen asiat ja mitä ajattelen. En ole tiennyt, että myös minulla on väliä. Sitä opettelen nyt. Että minulla on ihan oikeasti väliä. Toisinaan siihen on kovin vaikea uskoa. Yritän opetella ajattelemaan totuudenmukaisesti; Minä en ole syyllinen siihen pahaan, mitä olen joutunut kokemaan.