Kun voin huonommin lähden leijumaan. Irtaannun helposti itsestäni. Ahdistus saa tai oikeastaan vaan ottaa valtaa. Läsnäolo on liki mahdotonta, palaan menneeseen uudelleen ja uudelleen. Olen eksynyt yksin tyhjään taloon. Minuun.

Olen irti itsestäni, katselen tuota naista joka kirjoittaa, hänellä on päällään mustat housut, musta-valkoraidallinen paita ja villasukat, jotka ovat vanhat ja kauhtuneet, varmaan lämpimät. Leijun selkä kiinni katossa, lyhyet hiukseni ovat edessä, en oikein näe, mitä alhaalla tapahtuu. Kuulen, joku laittaa tiskejä, kahvin tuoksu leijailee kanssani katossa.

Irti itsestä, täynnä tyhjää

Irtaannun aika ajoin katselemaan itseäni itseni ulkopuolelta. Se tuntuu erikoiselta, todella ahdistavalta, tuntuu kuin mikään ei olisi mun kontrollissa, kaikki vaan tapahtuu, en voi vaikuttaa mihinkään. Kehossa tuntuu kipua, epämääräistä kipua. Toisesta silmästä sumenee näkö, ahdistun, sokeudunko. Pitää puristaa silmiä kiinni ja avata uudelleen. Toisessa hetkessä kehossa ei ole tuntoa, vasen puoli on turta, siihen voisi nyt vaikka viiltää, siinä ei tunne kipua. 

En ole täällä, en ole missään. Liikun ja teen, mut mikään ei tunnut minun tekemisiltä. En tiiä kuka osa tekee noita juttuja, en tunne sitä joka nyt on ottanut vallan. Koen olevani ulkopuolinen omassa mielessäni ja kehosta, en kuulu kehooni enkä mieleeni. On hurja tunne kun kroppa ja pää eivät tee mitään yhteistyötä, silloin tuntuu, ettei kuulukkaan mihinkään, kun ei koe kuuluvansa eden omaan kehoon.

Istun kokouksessa, sydän lyö rinnasta ulos, en osaa kommentoida asioita, en osaa ottaa kantaa kun ei ole mielipidettä, tuntuu kuin pääni olisi täysin tyhjä. Jännittää. Nyökkään kun muutkin nyökkää, mistähän ne puhuu. Istun sohvalla, vieraassa paikassa, miten olen tänne joutunut. Olen kylässä ja täällä on vieraita. Voi kauhea, onko mulla asialliset vaatteet??

HERÄÄ PERKELE!! Mistä ihmiset puhuu? naurahdan, varmaan hyvälle jutulle. EI, en ole täälläkään. En pysy yhtään läsnä, en tiiä missä mun mieleni on, kun kehoni on kylässä. 

Raavin itseäni vaihvihkaa käsivarresta, palailen hiljalleen itseeni. Miten olen tänne joutunut. Istun keittiön pöydän äärellä keskityn olemaan läsnä. Tuoli kannattelee mua, kahvini on sopivasti kuumaa, otan keksin ja keskityn sanomaan itselleni kaikki maut mitä maistan siinä, suklaata ja minttua, hieman rapeaa ja kermaisen pehmeää. Ihan hyvää. Maistelen kahvia. 

Olen siirtynyt koti sohvalle,makaan siinä täysin turtana, leijun taas. Katselen viherkasveja ja koitan maadoittua, palata takaisin tähän hetkeen lokakuun loppuun 2020. Luetteloin Juoru, Peikonlehti, Amatsoninlilja, Pitsilehti, Enkelinsiipi, Hoya, Kultaköynnös, Alocasia. Ärsyttää, en muista niiden kaikkien nimiä! Aloitan alusta, luetteloin kaikki mitä osaan uudellee  ja vielä uudelleen. Nämä kukat ovat minun, minun, joka istun sohvalla ja katselen niitä, minun tässä hetkessä nyt. Makaan painopeiton alla, menen omaan turvaani, tunnen kehoni rajat, missä menee jalat, miltä lantio tuntuu, hartia painaa patjaan ja toinen peittoon, kädet ovat lämpimät. Hengitän syvään, olen tässä. Tässä turvassa. 

Isossa ahdistuksessa, väsyneenä ja masennuksen uuvuttamana ei pysy läsnä, on vaikea maadoittua, todella hankalaa. Yritän vielä uudelleen ja vielä. Kuinka iso onkaan hulluksi tulemisen tunne! Kun on niin irtonainen ja tyhjä, en tiedä jaksanko odottaa sitä parempaa aikaa, vaikka tiedän, että tää irrallisuus menee ohi ja parempi aikaa tulee vielä.