Olen tavallaan jo tietenkin tottunut siihen, että aina välillä saan tietää elämästäni ja persoonastani uusia faktoja. Dissosiaatiomuisti on sekä julma että armollinen – on toki aikanaan ollut hyvä sulkea pois raskaimmat kauhut, mutta olen myös auttamattoman epätietoinen monesta elämääni liittyvästä tärkeästä ja normaalista tiedonpalasesta. Millainen oli ala-asteeni, milloin muutin kaupungista toiseen, keitä ystäväni olivat, milloin muutin kotoa, karkasinko?

Lapsuudessani ja aikuisuudessani on suuria aukkoja, mutta olen aina kuvitellut muistavani teinivuoteni aika hyvin. Olinhan uskonnollinen, kiltti, rauhallinen, pelokas, ahdistunut, salaisen itsetuhoinen kympin tyttö. Aina kunnollinen ja tunnollinen. Hymyilin hiljaa hunnun helmoista, sanoin kylläkyllä, revin tapettia sängyn nurkassa ja purin kynteni irti, lahjoitin kehoni ilmaiseksi niille, jotka eivät sitä väkivalloin vaatineet.

Pelkäsin Jumalaa. Saatanan saattoi käsittää, pahuus oli järkeenkäypää, selkeää. Jumalan piti olla Rakkaus, mutta samaan aikaan juuri Hän oli se, joka tuomitsisi ikuiseen tuleen ja kärsimykseen kaikki, jotka eivät häntä osanneet rakastaa. Jumalan käsite teki minusta autistisen epävarman, en ymmärtänyt, en osannut tulkita. Kaikki muut tuntuivat tajuavan kaiken. Peloistani huolimatta uskoin kaiken, hyväksyin kaiken, rakastin koulua ja tiedettä ainakin, jos en muuta. Olin aina kiltti ja tavallinen.

Vai?

Muutama viikko sitten löysin päiväkirjavihon, jota olen ilmeisesti 16-17-vuotiaana kirjoittanut terapeutilleni. Niin, terapeutille, jonka olemassaolon olin kokonaan kerennyt unohtaa. Pikku hiljaa palautuvat jotkin muistikuvat – hänen nimensä oli Elisa ja hänellä oli silmälasit. Kuinka hänen vastaanotolleen olen päätynyt, miksi ja minkä instanssin kautta, on hämärän peitossa. En muista koskaan hakeneeni apua.

Vihon sisältö on outoa luettavaa. Yhä edelleen dissosiaatio yllättää minut. En ollutkaan kiltti – olin kiukkuinen, raivokas, kapinallinen, ateistinen, humalassa, viinapäissä, rappion tiellä, poissa totuuden tieltä, ilkeä, sisukas, feministinen, äksy. Poltin tupakkaa, kokeilin ruohoa, pinnasin koulusta. Epäilin jumalaa ja ihailin anarkiaa. Muistan nyt osan niistä asioista, joita teksteissäni kuvailen, mutta en edelleenkään kaikkia. Tiedän kuitenkin olleeni kirjoittaessani rehellinen, rehellisempi kuin ehkä koskaan muulloin. En osaa selittää miksi, mutta vihon minä on tosi. Elisalle kirjoittaessani olin totta, enemmän kuin muulloin, enemmän kuin edelleenkään. Vihan pidätteleminen ja peittäminen on niin äärettömän kuluttavaa –

Useammin pitäisi sanoa, että pidä karvaiset näppisi erossa minusta, saatanan läskipää.

Olen jotenkin aika onnellinen tuon toisen teiniminän ilmestymisestä. Psykiatria tappoi sittemmin kaikki minät, mutta on mukava ajatella, että hän kerran oli. Se kiukkuinen.

Toivon, että elämässäni olisi enemmän anarkiaa. Minä olen niin hirveän kiltti, suloinen. Useammin pitäisi sanoa, että pidä karvaiset näppisi erossa minusta, saatanan läskipää. Nyt oli itse asiassa minun vuoroni jonossa, että eläpä etuile. Ruoka oli paskaa ja sitä paitsi kallista. Minun pitäisi tienata yhtä paljon kuin miespuolisten kollegoideni. En ollenkaan koe tarpeelliseksi maksaa 170 euroa tästä naamarasvasta, olen ihan tarpeeksi katsottava tälleen, kiitos vain. Pidä näppisi erossa minusta. Minun kehoni on minun. Minun mieleni on minun. Jumala on narsisti ja vale. En halua kirjoittaa CV:täsi sinun puolestasi. En halua maksaa kaljojasi. En halua, että satutat minua enää.

En ihaile ilkeyttä. Kiltteys on puhtaimmillaan aliarvostettu hyve. Kiltteys saattaa vielä pelastaa maailman, mutta vain kiltteys, joka ei anna ylitseen käveltävän. On opittava rajansa ja puolustamaan niitä, sillä joskus on ensimmäisen kerran sanottava ei. Lakattava kiittämästä lyönneistä, raiskauksista, väkivallanteoista, alipalkasta, Zyprexa-resepteistä, luonnon tuhoamisesta, epärehellisyydestä ja narsismista. Saa katsoa peiliin ja ajatella: sinä kelpaat, sinulla on oikeus sanoa ei. Sinä et ole mitään velkaa kenellekään.

Yhtä aikaa voi sekä olla kiltti että vahva. Pehmeä mutta luja, kuten Tabermann sen ilmaisi. Joskus sen oppiakseen pitäisi meidän ylikilttien sanoa muutamakin perkele.

What do you want from me, I’m not America’s sweetheart!

KIRJOITTANUT EDITH