Trauma ja parisuhde EI traumaattinen parisuhde

Mun traumat vaikuttaa isosti kaikkeen, myös parisuhteeseen. Meillä on mieheni kanssa vakaa yli 22 vuotta kestänyt parisuhde, vietämme ensi kesänä jo 20-vuotis hääpäivää.  Tää päivitys pitäisi tehdä varmaan vasta ensi kesänä, mutta tämän kohta on nyt tässä.

Kun tapasin puolisoni olin 17-vuotias ja rikki, väsynyt ja satutettu. Tuo nuori poika, jonka silloin tapasin lupasi, ettei ikinä satuta mua. Näin hänen silmistään, että hän pitää lupauksensa ja luotan siihen, edelleen. Hän pelasti mut silloin ja kannattelee edelleen vointini ollessa huono. Hän pitää huolta koko isosta perheestämme.

Meidän parisuhteessa ei ole ollu koskaan karikoita, joihin oltais jääty pitkäksi aikaa jumiin. Ainahan sitä yhdessä elämämiseen kuuluu erimielisyydet ja yhteenototkin.  Mutta me ollaan aina päästy niistä yli, yleensä puhumalla ja, että molemmilla on aikaa miettiä asioita ja sit taas jutellaan.

HYVÄKSYMINEN

Toisen hyväksyminen on vahvana meidän suhteessa. Se, että hyväksyy toisen sellaisena kun hän on ja hyväksyy hänen harrastuksen ja antaa toiselle tilaa siihen omaan harrastukseen, se on parasta. Mieheni harrastaa metsästystä ja kalastusta ja siihen liittyviä asioita kuten vieheitä (tai mitä ne nyt onkaan) ja koirien hoitoa. Hän myös keräilee eräkirjoja ja lukee niitä myös aina kun siihen tulee tilaisuus.

Mun harrastukset on aikalailla typistyneet nyt kotiin, eli kutomiseen, käsitöihin pääosin, keräilen myös muumiastioita, joita muutama jo on. Mutta mieheni antaa mulle siihen sen hyväksynnän, eikä hermostu joka nurkasta löytyvistä lankakeristä.

Vaikka tämä kaikki on niin hyvää, niin on siinä pienesti jotain huonoakin, että hyväksyn toisen harrastuksen oman jaksamiseni kustannuksella. Mies voi kulkea kalastamassa ja metsällä vaikka en itse jaksa kannatella itseäni, saatikka olla lasten kanssa. Mutta pidän toisen omaa aikaa todella tärkeänä hänen jaksamiselle.

No, meidän suhteessa puhuminen on ollu se mun laji ja mieheni on hiljalleen opetellut sitä ja pienellä kannustuksella päässyt mukaan keskusteluihin, niin ettei sen takia enää oikeastaan tarvitse tapella. Olen oppinut hyväksymään se, ettei puolisoni vahvin laji ole tunteiden näyttäminen saatikka puhuminen. Olen tämän oman matkani aikana ymmärtänyt mistä tämä hänellä juontaa. 

Huomaan kyllä, että vaikka mää puhun meillä enemmän, niin en en silti puhu niistä kaikista vaikeimmista asioista. On hirveän vaikea ottaa puheeksi itseinho, viha, viiltely saatikka itsetuhoiset ajatukset. Mutta se, että kerron tai näytän, kuinka paha mulla on  olla, mieheni ymmärtää, että tarvitsen tukea ja turvaa tai hiljaisuutta ja rauhaa mitä se silloin on. Ei siihen aina tarvita niitä sanoja joita on vaikea sanoa. Sitä liittomme on parhaimmillaan.

ARJEN SANKARINI

Mieheni, on nyt se henkilö joka on vastuussa kaikesta; lapsista, kodista, palkkatuloista, laskujenhoidosta, lasten lääkärikäynneistä siis ihan kaikesta, mistä yksin pitää perheellisenä huolehtia. Tunnen itseni monesti todella turhaksi, kun voimia ei  ole mihinkään. Kotona käydessä voimat riittävät juuri pienesti pyykkihuoltoon tai tiskien laittoon. Mulla ei kärsivällisyys tai keskittymiskyky riitä nyt mihinkään. Mulla on olo, että “paska mutsi” – palkinto kuuluisi mulle. 

Elän tällähetkellä ehkä elämäni, aikuisikäni vaikeinta aikaa. Olen ollut yli 2kk pois kotoa, osastolla. Vointi heittelee huonosta, todella huonoon. Vaikka kyllä päiviin mahtuu niitä naurunpyrähdyksiäki välillä. 

Mieheni on kultaa ja enemmänkin. Hän huolehtii kaikesta ja jaksaa silti mua ja mun voinnin vaihteluja. Saan sanoa hänelle, että mulla on paha olla tai jos tartten omaa tilaa tai aikaa. Saan sitä, saan olla painopeittoni alla ja hän tulee ja ottaa mut kainaloon, jos tarvitsen sitä.

Yksi päivä oli todella vaikea hetki. Laitoin miehelleni viestiä, kuinka mulla on paha olla ja en tiiä jaksanko tulla edes kotiin käymään, kun olen niin väsynyt. Kohta soi puhelin, siellä oli meidän 4-vuotias. “Hei äiti!” Hän kuuli kun itkin… “Äiti, itketkö sää?” -“joo” sanoin ääni väristen ja pidättelin isompaa itkua. Poika kertoi jotain hänen päivästään. Sit hän tuumas ” Äiti, ei oo mittään hättää” Sit en voinu enää pidättää se iso itku tuli. Kuinka pieni ihminen voi olla suloinen  ja kuinka mun äitinä kuuluis sanoo noin itkevälle lapselle eikä toisin päin, mut nyt se meni näin.  Mieheni lohdutus vaikeaan olooni oli ottaa puhelu mulle. Vaikka itkin entistä enemmän, mut silti pienen poikani sanat lohdutti.

KUMPA PYSTYISIN ANTAMAAN ENEMMÄN TÄLLE SUHTEELLE

Tuntuu, että voin vain rakastaa. Mut rakkaus ei pese pyykkejä, laita tiskejä tai selvitä lasten välisiä konflikteja. Se ei maksa laskuja eikä tee mitään. Rakkaus vaan on. Koen, sen nyt todella riittämättömäksi, vaikka olen monesta suunnasta kuullut, että se riittää nyt, koska nyt on toiset avut ja tahot, jotka auttavat näissä arjen kiemuroissa. No, niinhän se on paljon saadaan apuja.

Mutta se riittämättömyydentunne mikä on läsnä oikeastaaan koko ajan on välillä ihan sietämätöntä.

Toki on asioita, joita pitää tehdä. Ne tehdään vaikka vointi olisi mikä ja silloin on kyse lapsista, heidän terveydestä tai turvallisuudesta. Silloin mennään vaikka läpi harmaan kiven ajattelematta omaa vointia. Se ei ehkä ole aina se paras ratkaisu, ku osaahan ne muutkin auttaa näissäkin asioissa ja loppujen lopuksi sitä apua tarvitsenkin, mut koen sen vain mun velvolisuudeksi. Mun on vain siirrettävä oma vointi ja omat pelot syrjään kun on kyse lapsista, ne on tärkeimpiä. Toki tämä sama tapahtuu, kun on kyse puolisoni harrastuksista, teen kaikkeni mahdollistaakseen niihin osallistumisen, mutta paljon oman jaksamisen kustannuksella.

Omat pelot ja traumat ovat nyt vahvasti esillä ja se vaikuttaa parisuhteeseen paljonkin. Läheisyys parisuhteessa tuottaa välillä isoja vaikeuksia. Myös läheisyys aktivoi traumoja ja silloin ei voi päästää toista lähelle. Tätä on toisen varmasti vaikea ymmärtää, kuinka turvallinen ja lämmin suhde voikin yhtä äkkiä olla pelottava ja tuoda esiin kaikki ne pahimmat kauhukuvat menneestä. Mutta tästäkin kohdasta uskon, että selviämme yli ja tämäkin vaihe menee ohi, ajallaan.