Olen unohtanut paljon, mutta en kokonaan. Kun en saanut unta, hiivin sänkynne jalkopäähän nukkumaan ja otin jalastasi kiinni. Sinua ärsytti kun häiritsin untasi, silti annoit minun jäädä. Kiitos siitä, äiti.

Minä muistan, kuinka kovasti halusin silittää kaunista valkoista lintua. “Mene vain”, sinä sanoit, ja sitten nauroit kun joutsen sähisi ja puri pientä kättäni terävällä nokallaan. Miksi sinä teit niin, äiti?

 Minä muistan, kuinka opin ajamaan pyörällä. Kumpikaan teistä ei jaksanut opettaa minua, olin paha ja kiukuttelin. Opettelin itse, kaaduin, itkin, nousin ja kaaduin taas. Lempipaitani värjäytyi ruohotahroista, se ei lähtenyt enää puhtaaksi. Yrititkö koskaan puhdistaa niitä tahroja, äiti?

 Minä muistan, että et koskaan tehnyt meille ruokaa kuten toisten äidit. Teimmekö me joskus jotain yhdessä, äiti? Minä en muista sellaista. Tiesitkö, että opettaja suuttui kun en osannut käyttää veistä syödessäni? Kukaan ei opettanut minua, ei edes silloin. Yritin kovasti katsoa muista mallia, mutta olin silti ruokalassa viimeisten joukossa.

Minä muistan, kuinka käskit minut pois, kun olisin tarvinnut lohdutusta. Muistan, että makasit usein pimeässä aivan hiljaa, kuin kuolleet. Minua hävetti. En osannut olla tarvitsematta sinua, olin itsekäs ja tuhma. Olinko minä tosiaan niin raskas taakka, äiti?

Minä muistan, kuinka liikuntatunnilla yritin juosta isän vanhoissa lenkkareissa. Ne olivat neljä numeroa liian suuret ja rispaantuneet, kuten liikuntavaatteenikin. Olisitko vienyt minut ostamaan uudet jos olisin pyytänyt, äiti? Meillä olisi varmaan ollut rahaakin, mutta en halunnut vaivata sinua, etkä sinä kysynyt.

Minä muistan, kun isä oli pitkään poissa kotoa. Kerroit, että työmatkalla, vaikka oikeasti isä oli sairaalassa. Sanoin sinulle: “Isä varmaan haluaisi että kuolen, ennen kuin hän tulee.” Suutuit minulle, ei sellaista saanut sanoa. Etkö halunnut tietää miksi uskoin niin, äiti? Ehkä jo tiesitkin.

Minä muistan, kuinka yritin kertoa sinulle itsestäni, mutta sinä et osannut kuunnella. Muistan, kuinka naurettavaksi itseni tunsin. Muistan, kuinka mitätöit ajatukseni lapsellisina typeryyksinä. “Kyllä sinä joskus opit, puhutaan sitten”. Mitä minun olisi pitänyt oppia, äiti? Sinä et ehtinyt kertoa minulle.

Muistan, että näin unen jossa kasvatit siivet ja lensit pois. Kun kerroin sinulle, sanoit että minä olen varmaankin vain siinä iässä. Yhtenä iltana et tullutkaan enää kotiin, suuri auto osui sinuun ja lensit kauas, kauas. Muistitko ehkä uneni viime hetkellä, äiti? Muistitko sinä minua, kun lensit?

Äiti, minä tiedän että et ollut paha. Tiedän sen, vaikka en juuri tuntenutkaan sinua. Toivon, että olisin tuntenut. Ehkä joskus olisit oppinut kuulemaan minun ääneni. Ehkä olisimme yhdessä tehneet niitä kivoja ja hassuja asioita, joita ystäväni äitiensä kanssa tekevät. Nyt sinä olet poissa ja minä olen eksynyt. Joskus luulen, että minäkin olen vain aave.

Meidän perhe on aika hajalla, äiti. Toiset ovat rakentaneet uudet perheet, sellaiset jotka ovat itse valinneet. Minä olen jäänyt jälkeen, ja minua pelottaa etten löydä enää koskaan kotiin. Joskus olen vihainen ja surullinen, usein en oikein tunne mitään. Minä jatkan kuitenkin eteenpäin, äiti. En osaa antaa periksi, en ihan kokonaan. En, vaikka itken ja kaadun ja nousen ja kaadun taas.

Toivon että olet jo perillä, äiti. Toivottavasti sinua ei enää pelota.