Kipuilen täällä nyt kaikkea! En osaa kirjoittaa! En saa syödä ja kun sit syön, niin olo on ihan jotain hirveää! En jaksa mitään! En pysty mihinkään! Haluan töihin! Olen ihan totaalisen yksin tän kaiken keskellä! Pelkään aikoja kun olen yksin. Pelkään kaikkea ja itseäni. Juttelen pääni kanssa, että pysyisin edes hetken kerrallaan kasassa! Tekis mieli vetää pää täyteen! Tekee mieli mennä peittoni alle itkemään! Haluan lähteä juoksemaan tän kivun ja tuskan pois! Haluan, että se lopettaa! Tiedän, etten ole turvassa…

KUN EN ENÄÄ JAKSANUT

Minuja on monta, minussa on monta osaa. Tämä on vielä asia, josta pitäisi vaieta, ainakin joidenkin mielestä, niiden, jotka eivät ymmärrä dissosiaatiota. Traumani ovat lapsuudessa ja nuoruudessa usean vuoden kestävä helvetti. Kaikki loppui ja pääsin turvaan, kun tapasin mieheni ja silloin menneet vuodet katosivat, siitä on 22 vuotta. Monta vuotta sain elää onnellista perhe-elämää, ollen äiti ja vaimo. Opiskelin ja jaksoin, sain ihanan työpaikan.

Keväällä 2015 kun odotin viidettä lastamme, alkoi unettomuus, synnytyksen jälkeen tuli masennus ja syksyllä takaumat iskivät tonnin voimalla tietoisuuteeni. Sen jälkeen elämä on ollut vaikeaa ja perheessämme tapahtumia ihan liikaa, kunnes en enää jaksanut kannatella itseäni. Vaikea masennus sai lopulta vallan minusta ja jäin sairauslomalle. Pian alkoi osastokierre, olin suljetulla sekä avo-osastolla, sain magneettihoitoa, sähköhoitosarjan ja lukuisia lääkkeitä on kokeiltu toimintakykyni parantamiseksi. Sain diagnooseja; keskivaikea ja vaikea masennus, traumaperäinen stressihäiriö.

OSANI HALUAVAT TULLA KUULLUKSI

On hämmentävää elää monen minun kanssa, koska olen vasta reilun vuoden tiennyt osistani ja luulen, että kaikki osani eivät vielä ole tiedossanikaan. Mutta tutustun näihin tyyppeihin hiljalleen. En todellakaan tykkää heistä kaikista, en tiedä tykkäänkö oikeastaaan kenestäkään, vielä. Osien vaihtelua olen huomannut itse, sitä en tiedä miten se näkyy ulospäin, sitä ei ole kukaan mulle kertonut.

Minussa on pieni,rikottu tyttö, minussa on teini, monta teiniä ja useampi erilainen aikuinen. Kaikilla on omat olonsa ja tahtonsa, jopa sanansa sanottavana. Jokainen heistä haluaa tulla kuulluksi. Heistä kirjoitan joskus enemmän, kun olen tutustunut ensin itse osiini paremmin.

Palava ruusu ranteessa muistuttaa mua siitä monen vuoden helvetistä, josta selviydyin. Se kuvaa vahvuutta ja voimaa.

HOITAVIA KOHTAAMISIA

Olen ollut onnekas, että mulla on ollut alusta asti terapiakontakti. Ensimmäinen terapeuttini sai paikan sydämestäni. Jos en olisi  saanut niin turvallista alkua kohdata ensimmäiset traumamuistoni hänen kanssaan, en tiedä missä nyt olisin. Pariterapeuttimme on ihana, hän on auttanut meitä jaksamaan arjessa, huolehtien koko perheestä samalla tukien minun vointiani. Oma terapeuttini auttaa mua pysymään tässä hetkessä ja tunnen olevani kaikkineni hyväksytty.  Terapiasuhteet ovat olleet kannattelevia ja pitäneet minut hengissä, kirjaimellisesti. Toiveena on päästä aloittamaan traumaterapia.

Toki muitakin hyviä kohtaamisia ja hoitavia ihmiskontakteja on ollut ja on edelleen; työterveyslääkärini on ihan kultaa, ymmärtää ja antaa tilaa olla minä ja tsemppaa aina jaksamaan seuraavaan hetkeen. Osastohoidoissa ollessani olen saanut kokea monenlaista hoitoa, myötätuntoista ja lämminhenkistä, mutta yhtälailla halveksuvaa ja vähättelevää.

VAKAUTTAMISKEINOT

Mulla on aika vähän vielä keinoja vakauttaa itseäni, kun oikein pahaolo iskee. Hengittämiseen keskittyminen auttaa ehkä parhaiten. Oma perhe pitää mua myös tässä päivässä, etten vajoaisi menneeseen. Käsitöiden tekeminen toimii vakauttavana toisinaan, myös painopeittosta koen saavani avun joskus, sen alla tunnen kehoni rajat paremmin ja saatan pysyä läsnä.

Mutta kun takaumat vyöryy päälle ennalta arvaamattomasta triggeristä, silloin olen ihan neuvoton. Siinä hädässä mikä silloin iskee, ei muista mitään niistä keinoista mitä on yrittänyt harjoitella. Aivot lyö tyhjää ja dissokohtaus iskee päälle tsunaminlailla. Silloin katoaa aistit, on vain kipua, tuskaa, ääniä. Odotan vain, että se menee ohi. Odotan,että se lopettaa.

Opettelen edelleen uusia vakauttamiskeinoja ja haluan uskoa, että minäkin sen omani löydän vielä ja saan otteen dissokohtauksesta, eikä se ehdi viedä mua mennessään, että minä hallitsen sitä eikä se mua!

TURVAPAIKKA

Erilaiset mielikuvaharjoitteet ovat nyt työn alla vakauttamiskeinoina.

Tutustuin omaan turvapaikkaan keltaisten ovien takana. “Siellä on paljon kynttilöitä ja kirkkaanpunainen nojatuoli. Taustalla soi hiljaisella musiikki, joka muistuttaa viime kesän leiristä. Seinällä on kuvia lapsistani, mutta ikkunoita ei ole. Huoneessa on myös isolla divaanisohvalla minun oma painopeittoni ja pöllöpeitto, johon kääriydyn, kun palelen. Nyt en palele, huoneessa on rauhallista. En ole yksin turvaa tuo myös minun mieheni, jonka kainalossa saan olla ja hän sanoo “Ei ole mitään hätää”.”

Sellainen on turvapaikkani keltaisten ovien takana tänään.

Kuva: M. Jussila

MITÄ TÄMÄ KAIKKI MERKITSEE

Koen, että hoitoni on tähän asti ollut yhtä sekamelskaa. Lukuisia psykiatreja, osastonlääkäreitä ja mt-hoitajia on ottanut kantaa hoitooni. Kaikilla on omat neuvonsa ja ajatuksensa, siihen kuinka minun tulisi elää ja käyttäytyä. Lääkäreillä on omat mielipiteensä minun hoitolinjauksesta ja se vaihtuu sen mukaan, missä mua hoidetaan. Eri hoitotahot eivät keskustele keskenään, enkä vieläkään tiedä kuka lopulta ottaa koppia hoidostani, kuka tekee lausunnot ja päättää kanssani lääkityksistä. Tämä kaikki kaaos vain lisää kaaosta mielessäni. 

Olen myös paljon miettinyt mitä tämän asian julkituominen minun kohdallani merkitsee. Mitä se tekee minun työidentiteetilleni, voinko olla enää uskottava, kun olen sanonut ääneen olevani rikottu. Kuinka kauan voin antaa itselleni aikaa toipua ja eheytyä. Missä kohtaa olen valmis kokeilemaan takaisin työelämään ja uskallanko ottaa sen haasteen vastaan, mitä tämä kaikki tuo tullessaan. 

Haluan oman toipumisen tiellä auttaa muita samassa tilanteessa olevia, haluan lopettaa vaikenemisen ja puhua mitä seksuaalinen hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu lapsuudessa tekee, miten vuosien koulukiusaaminen vaikuttaa ja kuinka kauaskantoisia nämä traumat ovat. Jos asiasta puhumalla autan toista rikottua, silloin olen oikealla tiellä ja autan siinä samalla myös itseäni.

Onneksi minulla on perhe, viisi ihanaa lasta, heistä saan myös voimaa, aviomies, joka kannattelee, kun omat voimat ovat lopussa. Muutama ystävä, jotka ovat pysyneet rinnallakulkijoina. Mulla on ihanat työkaverit, jotka ottavat minut takaisin työyhteisöön, kun sen aika on. Ja ennen kaikkea minulla on VERTAISET, ne keiden seurassa koen olevani normaali ja saan tunteen kuulua johonkin olematta liian outo ja erilainen.