Istun sohvalla ja vieressäni on ihminen josta pidän. Olemme lähekkäin, hän on kietonut toisen käsivartensa ympärilleni ja toinen lepää jalkani päällä. Katselemme elokuvaa. Tilanne on rento ja kaikki on hyvin. Nautin läheisyydestä, kosketuksesta ja toisen ihmisen seurasta. Joku osa minussa tuntee kuitenkin olevansa ansassa, nurkkaan ahdistettuna, vankina. Tuntuu että en voi hengittää ja haluan sännätä karkuun.

Olen kampaajalla. Hiukset on pesty ja leikattu uuteen malliin ja nyt kampaaja kuivaa hiuksiani. Mutta puhallin on aivan liian kuumalla. Päänahkani on kuin tulessa ja kipu lähes sietämätön. Ei luulisi olevan vaikeaa aukaista suutaan ja pyytää laittamaan kuivaajaa viileämmälle. Minä istun kuitenkin hiljaa paikallani, tyytyväisen oloisena. Enhän voi aiheuttaa konfliktia ja olla tyytymätön, sanoa mielipidettäni. Jotain pahaa voi tapahtua. Minulla ei ole oikeutta. Suljen kivun pois, sitä ei ole olemassa

Tässä pari esimerkkiä arjestani, siitä kuinka lapsuuden traumat vaikuttavat elämääni vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Olen työssäkäyvä, ulospäin varsin normaali ihminen. Tytär, sisko, täti, ystävä, työkaveri, naapuri. Hoidan ja autan työkseni, olen empaattinen, hyvä kuuntelija, maksan laskut ajallaan, siivoan, käyn kaupassa, hymyilen ja kiitän lähikaupan kassaa. Peruslaiska ihminen joka valitsee mieluummin sohvan ja sarjamaratonin kuin kuntosalin, salaa rattiraivoinen, politiikasta kiinnostumaton, eläinten ystävä ja ihmismassojen vihaaja. Kuin kuka tahansa.

Tai ei sittenkään. Ei kuin kuka tahansa, vaan yksi niistä joilla on lapsuuden traumojen taakka kannettavanaan. Joku jonka perusturvallisuus ja luottamus aikuiseen on saanut varhaisessa vaiheessa kolauksen. Joka on hylätty, jota on satutettu. Jolle on uskoteltu kaiken normaalin ja tavallisen olevan syntiä, jolle on opetettu ettei koskaan voi olla kyllin hyvä ja tarpeeksi, koska on jo valmiiksi lommoisen kakkumuotin tuotos. Ihminen joka on iloinen ja reipas töissä, hoitaa tehtävänsä mallikkaasti ja menee sitten kotiin viiltelemään käsiään. Joka nauraa kun pitäisi itkeä ja itkee kun pitäisi nauraa. Joka ei tunne mitään tai tuntee kaikki maailman tunteet yhtä aikaa.

Joskus koetan sopeutua avautua kuunnelkaa mua, se on säälittävää. Ne sanoo: vaikeaa? ahaa, ei susta huomaa. 

Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa

Vuosia sitten jouduin olemaan suljetulla osastolla vahvan psyykelääkityksen turvin. Suurimman osan aikaa olin aivan varma että en tule koskaan selviämään siitä tuskasta ja toivottomuudesta, kaikennielevästä,  tukahduttavasta suosta joka sulkee sisäänsä ja hävittää viimeisetkin rippeet ihmisyydestä. Silti, aivan hetkittäin hentoinen toivon häivähdys kutitteli ajatusten reunalla; tämä ei voi jatkua ikuisesti, joskus varmasti helpottaa ja en ole enää näin kamalan onneton ja rikki. Eräässä hoitoneuvottelussa ilmeetön ja elämäänsä kyllästynyt lääkäri katsoi minuun ja sanoi lakonisella äänellä: “Kai sinä nyt Mari ymmärrät, että todennäköisesti et toivu tästä koskaan työkykyiseksi ja joudut syömään loppuelämäsi lääkkeitä.” Niin, anteeksi mitä?!

Onneksi, onneksi en sisimmässäni uskonut tuota lääkäriä, eikä hän ollut oikeassa. Vaikka arki on välillä haastavaa, minätilat vaihtelevat, ihmissuhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen takkuaa ja on taas kohta marraskuu räntäsateineen, niin toivo paremmasta elää minussa yhä. Eikä se ole niin hentoinen kuin silloin joskus. Pikemminkin sitä voisi kuvailla varmuudeksi. Varmuudeksi siitä että elämä kantaa, tavalla tai toisella.