Maailma on kaaoksessa. Media lietsoo paniikkia ja liki kaikki ihmiset ympärillä pelkäävät ja ovat ahdistuneita tilanteesta. Poikkeustilassa on kaikilla poikkeusolot.
Kun oman pään sisällä on jumalaton kaaos, pelko ja hätä koko ajan, niin tämä ympäristön ahdistus ja pelko vaikuttaa täysin normaalilta. Tämä poikkeusaika on ulkoistanut sen pelon joka paikkaan ympärille mm. mediaan ja ylipäätään ihmisiin. Kun kaikki on jotenki hätätilassa ja mää koen, että se on täysin normaalia, ulkoinen kaaos korreiloi mun sisäisen kaaoksen kanssa ja siksi se tekee musta varmaan rauhallisemman nyt. En osaa pelätä tätä pandemiaa ehkä olen vain pelännyt elämässäni niin paljon, etten koe tätä uhkana. Tätä olen monet yöt pohtinut, mihin mun hätätila ja kauhea ahdistus on mennyt, mutta niin kauan kun se pysyy poissa olen ihan tyytyväinen tähän vaihtuneeseen moodiin ja koitan pitää siitä kiinni.  

Hetken rauha

Kun olin osastojakson jälkeen ollu muutaman päivän kotona huomasin rauhoittuvani. Mun angstaava teiniosa on jättäny mut rauhaan. Koin, että suuri tulipalo pääni sisällä oli sammunut hiillokseen asti, mulla on päiviä kun ei ahdista ja voin edes hieman nähdä mikä on se normaali minä, jolla on hetken hyvä olla ja saan nauttia perheeni seurasta. 

En voi sanoa, että elän nyt ihanassa vaaleanpunaisessa pilvilinnassa, jossa kaikki on onnellista ja hyvin, ei, mutta se hirveä ahdistavan puristava tunne on hellittänyt otettaan, ainakin nyt. 

Ootte varmaan kuullut ja nähnyt kuvaa sietoikkunasta. Huomaan nyt, että sen mun sietoikkuna on ehkä hieman kasvanut, enkä ihan niin herkästi nyt pompi ylivireyden ja alivireyden puolilla, ainakaan koko aikaa.

Arjen rutiinit ovat muuttuneet. Enää ei ole useita terapiakäyntejä viikossa, ei lääkärikäyntejä tai palavereja mistään. Ei painetta kyläilyyn tai että pitäisi pystyä olemaan ylipäätään sosiaalinen. Olen miettinyt, että sillä on puolensa ja puolensa; toisaalta on hyvä, että saa olla omassa rauhassa ja totaalisen eristäytyneenä, mutta tekeekö se kuitenkaan hyvää pitemmän päälle tästä kaikesta toipumisen suhteen? Olisiko sellainen tasainen sosiaalinen altistus, mikä tavallisestikin on, kuitenki parempi kuin tämä kokonaisvaltainen kotielo?

Varmaan nyt vasta ihmiset saavat pienen kuvan siitä mitä traumatisoituneena on elää, kun pelko ja hätä on osa jokaista päivää.

yksin kaikkien tunteiden kanssa

Aika herkästi kuitenkin putoan sieltä siedettävästä, kohtuullisen hyvästäkin olosta pois. Siihen tarvitaan vain yksi ahdistava puhelu tai hankala asia, joka pitäisi saada hoidettua ja tämä nostaa ahdistuksen voimakkaana pintaan ja se  saattaa mut raiteilta heti. Tässä tuleekin vastaan tämän poikkeusajan erittäin huono puoli; olen yksin. Ei ole terapeuttia kenelle laittaa edes viestiä, ei ole nyt sellaista ammattihenkilöä keneen voisi nyt turvata oman pahan olon kohdatessa, silloin on selvittävä niistä vaikeista tunteista ihan omin voimin. Ja näissä kohdissa dissosiaatio ottaa valtaa, en osaa hallita olotilaani vaan lähden purkamaan ahdistusta johonkin epäterveeseen.  

Olen saanut jatkaa psykofyysistä fysioterapiaa osastohoidon loppumisen jälkeen ja koen sen todella tarpeelliseksi ja hyväksi nyt. Tämä on vielä alussa ja käynnit nostaa ahdistustilat helposti esiin, mutta uskon sen kuitenkin olevan hyödyllinen mulle ja luulen, että käynneistä saan apua tähän kohtaan, kun kaikki keskusteluterapiat on tauolla. Saan avaimia jännittyneisyyden kahleista vapautumiseen. Toiveikkaana jatkan tätä polkua. 

Tämä arjen rauhallinen tahti sopii tähän kohtaan elämääni hyvin. Nyt on hyvä aika kuunnella maadoitus- ja rentoutusharjoituksia, OM-laulua ja opetella hengittämällä rauhoittamaan oloa.

Haen erilaisia rauhoittumiskeinoja nyt paljon. Haluan pysähtyä tämän rauhallisen olon äärelle ja viipyä siinä, tuntea miltä tuntuu, kun ei koko aikaa pelota ja ahdista. Ollaan perheen kanssa retkeilty ja kuljettu metsässä paljon, on ihanaa saada hetki nauttia tästä kohdasta ja antaa lapsillekin se läsnäolevampi äiti.

Tuntuu välillä, että mulla on kiire oppia kaikki ennen kuin tää poikkeustila on ohi ja hiillokseen sammunut tulipalo sisällä syttyy uudelleen, alan dissoilemaan ja ahdistus tulee takaisin vuoren kokoisena. Jos putoan ryminällä alas täältä paremmasta olosta, silloin on oltava jo valmiina itsellä työkaluja sen kaiken hallitsemiseksi, jos vieläkin olen yksin.

Kommentoi miten sinä koet tämän poikkeusajan, onko sulla erityisiä selviytymiskeinoja vaikeista oloista nyt vai tuntuuko sustakin tää poikkeustila normaalilta?