Life is pain. Get use to it. Tätä mantraa toistelemalla olen vahvasti elänyt viime vuodet, ehkä koko elämäni. Kyseinen laini on elokuvasta The Long Kiss Goodnight. Geena Davisin näyttelemä muistinmenetyksestä kärsivä pullantuoksuinen kotiäiti/palkkatappaja tokaisee sanat luistelua opettelevalle tyttärelleen, joka on juuri kaatunut ja murtanut käsivartensa. Nouse ylös, yritä uudelleen. Se ei ole mikään syy että sattuu. Tuleen ei voi jäädä makaamaan. Elämä nimittäin sattuu.

Kipu, ystävä ja vihollinen, rakastaja ja paholainen. Vihaan sitä, rakastan sitä, tarvitsen sitä, teen mitä tahansa että se loppuu. Tosiasiassahan me tunnemme kipua aivan syystä. Akuutti fyysinen kipu on varoitusmerkki, jotain meissä on vialla, joku paikka on rikki.

Maailmassa on vain muutama tuhat ihmistä, jotka ovat geenivirheen vuoksi synnynnäisesti kykenemättömiä tuntemaan kipua. Olisipa mahtavaa, saatat ajatella. Ei kipua, ikinä. Todennäköisesti et kuitenkaan olisi enää hengissä nauttimassa tuosta kivuttomuudesta, vaan kuollut nuorena tapaturman tai sairauden vuoksi. Ei kipua, ei itsesuojeluvaistoa.

Vihaan sitä

Kaikkia sattuu joskus, eihän siihen nyt kuole. Lyöt varpaan pöydänjalkaan ja ärräpäät lentävät. Stressaa, maha on kipeä. Päätä särkee, no sex tonight, honey. Mutta entä jos kipu onkin kroonista, sattuu jatkuvasti tai lähes jatkuvasti, all day every day? Sitä ei voi tietää mitä se on ennen kuin sen kokee. Onneksi.

Kaikkeen tottuu, niinhän sitä sanotaan. Totta. Kivusta tulee osa itseä, toinen persoona (tai minun tapauksessani noin seitsemäs persoona). Se kulkee aina mukana, öin ja päivin, halusi tai ei. Ei ole väliä kuinka paljon ja kuinka vahvoja kipulääkkeitä syö, kuinka paljon lepää tai liikkuu, kuinka helvetin paljon tekee mindfulnesia, rentouttaa itseään, käyttää kylmäkääreitä ja lämpöpusseja, TENS-hoitoa, piikkimattoa, hierontaa, tuoksuja, ristisanojen ratkomista yms. yms. yms. Jossain määrin se on aina siellä, hiljaisena nurkassa väijymässä, odottamassa milloin iskeä täydellä voimalla. Tai kaverina kahvipöydässä, sohvalla leffaseurana, vanha tuttu jota ilman ei osaisi ollakaan.

Silti minä vihaan sitä, vihaan niin paljon! Kyllä, siihen voi tottua, mutta hyväksyä täysin, ei koskaan. Tietty hyväksyminen on välttämätöntä jotta voi ylipäätään elää. Olen elänyt enemmän ja vähemmän kipujen kanssa nuoruudestani lähtien. Päivittäisenä seurana kipu on ollut nyt muutamia vuosia. Alkuun laitoin enemmänkin hanttiin; ei, minun ei tarvitse hyväksyä että päälle kolmekymppisenä kärsin päivittäin kovista kivuista, liikkuminen on hankalaa ja koko elämä kärsii. Jotain helpotusta on tultava, kyllä minä tästä paranen ja kivut loppuvat.

Mutta kun aikaa kului, vuodet kuluivat ja eri erikoisalojen lääkärit ja muut asiantuntijat vain levittelivät käsiään, tarjosivat uusia lääkkeitä, jumppia ja harjoituksia, sanoivat: “Odotellaan, katsellaan, tee jotain mukavaa, keskity kivoihin asioihin ja juo kauniista kupista kahvia, kyllä se siitä”, niin toivo alkoi hiljalleen hiipua. Käsitin että tämä on nyt minun elämääni ja tulee olemaan sitä hamaan loppuun saakka. Minulla on sairaus joka ei parane. Todennäköisesti se ei vaikuta elinaikaani juurikaan, mutta liikkuminen käy vuosi vuodelta haastavammaksi ja kipuja ei saa kokonaan pois vaikka mitä tekisi. Hyväksyin siis itseni somaattisesti kroonisesti sairaaksi, kipukroonikoksi (yäk mikä sana!).

Minkä se minusta tekee?

Niin, miten krooninen kipu ihmiseen sitten vaikuttaa? Tekeekö se minusta kärsivällisen, sellaisen joka ei turhista valita, osaa nauttia ja olla kiitollinen kivuttomista hetkistä ja päivistä, elämän pienistä iloista? Toisinaan kyllä. Traumatausta itsessään ja krooninen kipu siinä rinnalla antavat tietyllä tapaa perspektiiviä elämään ja ympäröivään todellisuuteen.

Mutta antakaas kun kerron jotain; toisinaan kipu tekee minusta vallan sietämättömän, itsekkään ja vittumaisen ihmisen. Tekisi mieli karjua kaikille kohtaamilleni idiooteille, siis lähes kaikille ihmisille: “Onko vesisade piknik-päivänä oikeasti teidän suurin murhe elämässä, saatana?!”.

Kipu saa minut kärsimättömäksi sekä itseäni että muita kohtaan. Usein en siedä ihmisiä ollenkaan. Vetäydyn ystävien ja perheen seurasta koska en kestä katsoa ihmisiä joihin ei satu, en jaksa selitellä miksi en pysty tekemään asioita, miksi väsyn niin helposti. En halua tuntea itseäni jälleen kerran vanhaksi, väsyneeksi ja raihnaiseksi, kun muut ovat täynnä elinvoimaa ja innostusta. En vain jaksa.

Tarvitsen sitä, haluan sitä

Ja sitten, pureudutaan hetkesi vielä mustan sieluni synkkään ja perimmäiseen soppeen, haluun ja tarpeeseen vahingoittaa ja satuttaa itseä. Nyt pieni triggerivaroitus; jos et kestä tai halua lukea rehellistä, kaunistelematonta ja yksityiskohtaista kuvausta itsensä vahingoittamisesta ja itsetuhoisuudesta, lopeta lukeminen tähän!

Itsensä vahingoittaminen ja itsetuhoisuus kuuluvat melkein kaikilla traumataustaisilla ihmisillä oirekuvaan, enemmän tai vähemmän. Minulla se on ollut osa elämää teini-ikäisestä saakka. Kun ensimmäisen kerran viilsin itseäni, olisinko ollut 13-vuotias, syy oli henkinen kipu, ahdistus. Jas kas kummaa, se helpotti! Fyysinen kipu syrjäytti henkisen kivun lähes saman tien ja lähes kokonaan.

Valitettavasti sen vaikutus vain ei ole kovin pitkäkestoinen. Jos itsensä vahingoittamisen ottaa pääasialliseksi ahdistuksenhallintakeinoksi, on pian niin täynnä haavoja ja arpia, että sitä on hyvin vaikea peitellä muilta ihmisiltä. Itse pystyin pitämään asian salassa vuosia, pitkälle aikuisikään, sillä käytin keinoa vain harvakseltaan ja äärimmäisessä ahdistuksessa, kun mistään muusta ei ollut apua. Satunnaiset haavat, mustelmat, ruhjeet ja palovammat menivät kohdallani vahinkojen ja yleisen onnettomuusalttiuden piikkiin.

 

Vasta aikuisena, disso- ja traumaoireiden aktivoiduttua tosissaan, tuli itseni vahingoittamisesta minulle säännöllisempi ja vakiintunut hallintakeino. Ja pian se ei ollutkaan pelkkää ahdistuksen hallintaa, vaan myös rangaistus. Ansaitsenhan minä tuntea kipua ja tuskaa, koska olen paha ihminen. Likainen, saastainen, kammottava. Joka on olemassaolollaan aiheuttanut isänsä itsemurhan, joka on syystäkin raiskattu syntisyytensä ja pahojen ajatustensa vuoksi. Joka on ruma, inhottava, petollinen ja vastemielinen olio. Joka ei osaa mitään, josta ei ole mihinkään.

Näin minä ajattelin itsestäni, ja ajattelen toisinaan hetkellisesti edelleen. Kyllä sellainen ihminen ansaitsee tulla rangaistuksi, ansaitsee kivun. Ja ansaitsee myös että siitä jää selkeä ja näkyvä jälki. Mikä tyydytyksen tunne se onkaan, kun haistaa palaneen lihan, oman lihansa, kun näkee terän painuvan kudokseen, veren vuotavan, ihon muuttuvan mustelmaisen kirjavaksi ja turvonneeksi lyönneistä ja luiden murtuvan! Minä pystyn tähän, minä päätän tästä, minä ansaitsen tämän.

Ansaittu fyysinen rangaistus on tietysti vääristymäajatus. Ajan ja terapiavuosien avulla olen päässyt siitä melko hyvin eroon. En kokonaan, mutta voitonpuolelle kuitenkin. Ahdistuksenhallintakeinona kivulla on sen sijaan mielestäni jonkinlainen paikka. Eihän se tietenkään ole rakentava keino tai hyväksi kenellekään, mutta tehokas se ainakin on.

Mutta selitäpä tätä ihmiselle, joka ei jaa samaa kokemus- ja ajatusmaailmaa. Jonka terveeseen ahdistuksenhallintarepertuaariin kuuluu asioista puhuminen, käsityöt ja lenkkeily, tai kun oikein kovasti ahdistaa niin hermosauhut ja pullo punkkua. Selitä siinä sitten kuinka fyysinen, itse aiheutettu kipu tuntuu välillä ainoalta tehokkaalta keinolta siirtää henkinen ahdistus syrjään ja säilyä selväjärkisenä ja toimintakykyisenä.

Ansaittu/ansaitsematon kipu

Varsin jakautunut dissomieleni näkee tässä kaikessa nyt melkoisen ristiriidan. Kuinka ihmeessä voin valittaa ja vihata minulle aiheutuvaa kipua, jos kuitenkin olen valmis aiheuttamaan sitä itselleni monin verroin pahempana? Se suoraviivainen, väkivaltaan, aggressioon ja rankaisemiseen taipuvainen osani väittää etten voikaan. Ei ole mitään ansaitsematonta kipua, vain ansaittua.

Aikuinen, järkevä ja rationaalinen minä laittaa onneksi vastaan. Sen mielestä taas ei ole olemassa ansaittua kipua, ei itselle eikä muille ihmisille. Kukaan ei ansaitse kipua ja kärsimystä, no matter what. Sitä minä en tule koskaan hyväksymään, että krooninen kipu on millään tavalla reilua tai minun kohtaloni. Vitut on. Ei kenenkään kohtalo ole kärsiä päivästä toiseen.

Nyt vain on niin, että kivun kanssa on opittava elämään. Huokaus. Kipu on minulle kuin musta aukko. Toisinaan se imaisee väkivaltaisesti sisäänsä, puristaa, repii ja raastaa, hukuttaa syövereihinsä niin että luulee eksyvänsä kipuhelvettiin ikuisiksi ajoiksi. Joskus se taas on armahdus ja unohdus, musta aukko joka sulkee sisäänsä, suojelee mieltä kunnes on valmis jälleen kohtaamaan todellisuuden ja henkisen tuskan. Life is pain. Get use to it. No, minähän totun, piruvie.