Traumamatka-blogi täyttää yksi vuotta tänään. Aloitin itse vakikirjoittajana blogissa kesällä 2020. Olin aiemmin kirjoittanut blogiin joitakin tekstejä vieraskirjoittajana. Vakikirjoittajaksi siirtyessäni säilytin kuitenkin edelleen saman nimimerkkini.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää. Se on luontainen tapa ilmaista itseäni. Kirjoittaminen jättää mukanaan jäljen. Ja kun muisti pätkii tai katoaa, sanat ovat edelleen siinä paperilla. Kirjoittaminen myös suojaa. On helpompi antaa jollekulle teksti luettavaksi, jos sanat loppuvat puheen tasolla kesken. Kirjoittaminen auttaa lisäksi jäsentämään asioita – selkeyttämään edes hieman sitä mitä sisälläni tapahtuu. Joskus myös vertauskuvien käyttämisellä voi vaikeistakin asioista löytää jotain hyvää. Kirjoittaminen antaa toivoa. Tämä on yksi syy, miksi olen täällä mukana jakamassa omaa matkaani. Muistuttamassa itseni lisäksi lukijoita siitä, että mahdottomastakin voi selvitä.

Kirjoittamalla voi purkaa kaikenlaista oloa. Ja vaikka ei jaksaisi välillä edes ajatella kirjoittamista, sekin on ok. Blogitekstini syntyvät yleensä aika spontaanisti jonkin hetken ajatuksista, tunteista, tilanteista ja tapahtumista ja koko sisäisestä maailmastani.

Vaikka tälläkin hetkellä omassa elämässäni joka päivä juoksen enemmän tai vähemmän juoksuhiekassa ja vähän väliä putoan jonnekin – joko tuntemattomaan tai sitten jonnekin liiankin tuttuun syövereihin – on elämässäni paljon hyviä asioita. En niitä aina muista, mutta nyt aiempaan viitaten: kirjoittaminen jättää onneksi jäljen – myös toivosta.

Trauma elää syvällä kehossa, mutta kirjoittamalla sitä voi saada näkyväksi. Lopulta kuitenkin vaikeneminen vie aina vaan kauemmaksi. Ja ehkä eniten juuri ihmiseltä itseltään. Ja se jos mikä on surullista. Kadota itseltään. Pahimmillaan vuosikausiksi. Ja sen ollessa tiedostamatonta, ollaan jo syvissä onkaloissa. Mutta onneksi ihminen on myös viisaasti rakennettu. Ennemmin tai myöhemmin keho ja mieli alkaa näyttää merkkiä ja hälytystä. Itselle ja muille. Trauma yrittää päästä ulos eikä kärsimys kestä loputtomiin. Ihmisen selviytymiskyky on yhdenlainen potentiaali ja toipuminen on mahdollista, vaikka se vaatiikin selviytyjältä valtavasti töitä ja ponnistelua.

Kiitos teille vertaiset. ❤️Ja onnea yksivuotias Traumamatka-blogimme ❤️