Nukkuminen on perseestä, sosiaaliset tilanteet on ahdistavia, yksinäisyys painaa ja hiljalleen toimintakyky hiipuu. Näitä ihan perusjuttuja mitä dissosiaatio ja masennus on tuonu mulle. Mutta kun sehän ei riitä! Aina disso tuo jotain uutta ja jännää lisää arkeeni. Kun syöminen menee rikki, silloin ongelmat muuttuvat toisenlaisiin mittasuhteisiin ja eristäytyminen kaikesta alkaa toden teolla. Mut uskaltaako siitäkään sanoa ääneen, parempi ku ei sano, kuinka vaikeaa syöminen on.

TEINIOSAN VALTAA VAI SYÖMISHÄIRIÖÄÄNI?

No, tulenpa tämänki asian kanssa nyt “ulos kaapista” Mun syöminen alkoi vaikeutumaan jo vajaa vuosi sitten. Aloin yrittää hallita pahaa oloa juoksemalla ja siitä saikin hetkellisen hyvänolontunteen. Tätä kun jatkui, huomasin, et en ookkaan niin paskakunnossa ku kuvittelin ja juoksukunto kasvoi hiljalleen. Hetken päästä huomasin et pari kiloakin on lähteny. Ihan jees. 

En tiedä oikein mitä lopulta tapahtu, ainakin teiniosa alkoi ottaa valtaa. 

Kuulen päässäni sanat siitä kuinka “pitää olla lihaa luiden ympärillä niin pojat tykkää”, “kun tuolla tytöllä on tissit ja pylly niin sit miehetkin kiinnostuu”. Nämä hyväksikäyttäjän sanat kaikuvat päässäni päivästä toiseen. 

Siellä on samalla se teini,joka uhmaa, joka kieltää mua syömästä. Teini laittaa kaikin voimin vastaan, koska muuten tulee lihaa luiden ympärille ja lihon. Näyn. En halua ikinä näkyä, jos on näkyvä, joku voi satuttaa taas.

Olen kyllä todellakin kuullut sanan syömishäiriöääni, mutta olen vielä siinä kohdassa, etten usko, että mulla sellaista on. Tää on teiniosan temppuiluja, joka kapinoi vastaan lapsuuden ja nuoruuden kuulemaa sanomaa syömisestä ja siihen liittyvästä fyysisen koskemattomuuden rikkoutumisen pelosta. En koe olevani sairastunut syömishäiriöön. Vaikka huomaan, että kyllähän syöminen ja sen hallitseminen alkaa olemaan aika iso osa mun arkea. Olen huomannut, että eristäydyn entistä enemmän ja “piiskaan” itseäni jaksamaan aina vain vähemmällä ja vähemmällä. Mutta en koe olevani sairas.

Kaksi erilaista elämän pelastajaa 

KAUPANKÄYNTIÄ HOIDOSTA

Tuntuu kuin olisin myynyt sieluni saatanalle! Mihin helvettiin olen suostunutkaan! Olen voinnin romahtamisen myötä päätynyt jälleen kerran osastohoitoon. Vaihtoehtoja oli oikeastaan kaksi; sitoudu noudattamaan ravitsemusohjeita tai mene kotiin pärjäämään. Tässä tilanteessa pelokas aikuinen istuu lääkärin edessä mietteliäänä ja teini sisällä miettii vaan seuraavaa siirtoaan. Huomasin, että teini koittaa tehdä kauppaa lääkärin kans, jos teen niin tai näin, niin voinko sit tehä näin, en tiiä onko se teiniosa vai se syömishäiriö-ääni, joka ei suostu luopumaan saamastaan vallasta mielessäni ja kehossani. 

No, eihän mulla oikiasti ollu vaihtoehtoja. Jos useemman kuukauden on eläny minimi kaloreilla ja laskenu ne tarkkaan ja kaikki “ylimääräiset” on lenkkeilty pois, niin siinä kohtaa on pakko suostua vaatimuksiin, oli ne melkein mitä vain. Vaatekoko on syksyn aikana pienentyny paljon. Ja voimat on loppu, en jaksa edes lenkille nyt. En jaksa taistella enää. 

Jos joskus haluan päätyä töihin takaisin, on opeteltava syömään -tämän sanoo mun aikuinen minä, joka tietää tämän. Mut nää muut tyypit! Teiniosat voi vaikka juua viinaa ja tanssia – siihen ei ruokaa tarvita! Vitut! Niin paljon kiloja pois ku vaan voi ja sit vähän lisää- teiniosani saa valtaa. 

VIEL TÄÄ YKS MÄKI?

Jos jaksan viel tän yhden mäen yli -Erin laulaa.

Vaatii ihan hirveästi voimia ja ennen kaikkea tahdonvoimaa suostua tähän kaikkeen. Suostua yrittämään, suostua komentamaan niitä teinejä, ääniä ja antaa aikuiselle tilaa. Monen mielestä tää kaikki kuullostaa ihan tyhmältä, sairaalta – kuka nyt ruokaa pelkäis! Minä pelkään, minä joka rakastan syömistä, suklaata, sipsejä, pitsaa ja ihan parasta on nakkikeitto. Minä pelkään syömistä, pelkään painonnousua.

Mut jos en nyt tee tätä, mistä suosta löydän itseni seuraavaksi? Pitää siis yrittää vaikka kuinka tekee pahaa ja kaikki tuntuu todella pelottavalta.

Mutta kuinka paljon osataan hoitaa dissoon ja traumoihin liittyviä syömisongelmia. Mulla on tunne, ettei niitä osata yhdistää, olen vain kiukutteleva vittumainen potilas, joka hakee huomiota. Omasta mielestäni olen pelkuri, kun en uskalla sanoa ääneen, että en pysty tähän yksin, olin heikko, kun päästin tän näin pitkälle. Olen heikko, kun en osaa puhua sisällä olevalle teinille, että kaikki on hyvin, kukaan ei satuta enää vaikka söisitkin, syöminen on turvallista. 

Olisiko tämä helpompaa, jos sitä joku sanois mulle vieressä niin kauan, että alan itsekin uskomaan siihen ja saan ne vääristyneet äänet ja ajatukset pois päästä.

Kaikki on hyvin, sinä saat syödä ja se on turvallista. Kukaan ei enää satuta sua.

MIKÄ ON PARASTA MULLE JUST NYT

“Tiedän että virheen tein, kun liian lähelle päästin. Sydämeeni sinut vein ja pelkät kuoret vain säästin. Vaikka tämä ei kestäkään, silti syliisi vielä jään,olen siinä varastetun hetken. Jos mikään ei riitä, millä saamme tämän jatkumaan.  Jos mikään ei riitä, sanat tyhjää jäävät kaikumaan. Tiedämme mikä merkitsee, kokonaiseksi minut tee. Helposti kaikki häviää, jos mikään ei riitä.”

-Ote Suvi Teräsniskan, jos mikään ei riitä, laulun sanoista- 

Tää kaikki pätee keskusteluun teiniminän kanssa vai onko se se syömishäiriöminä?

Kuinka turvallista on sulkeutua syömättömyyden syliin, kuinka se antaa voimaa, samalla vieden niitä tuplasti kylläkin. Ja kuinka se kaikki hiljalleen vaan vie mennessään, enkä ite enää hallitse mitään, en kehossani enkä päässäni. 

Olen siinä kohdassa, että tää osastohoito on se oikea osoite nyt. En ite pääse tästä enää omin voimin yli ja läheisiä en haluaisi tällä enää kuormittaa. Täällä on ihmiset, jotka oikeasti haluavat auttaa. On aika opetella syömään, vaikka olen jumissa tän kaiken keskellä. 

Jospa siitä myrkystä tulisi joskus herkkua?