Muistan ne ajat, kun luotin vielä psykiatriaan. Siitä on kauan, olin silloin yli puolet nuorempi kuin nyt olen, mutta totta se on – minäkin monen muun lailla kuvittelin, että lääkäriin kuin lääkäriin voi luottaa, että valkotakkiset aina ovat hyvän puolella.
Kymmenessä vuodessa uskoni psykiatriaan vietiin täysin ja lopullisesti. Tämä on tarinani.

18-vuotiaana traumani pulpahtivat pintaan enkä enää jaksanut elää. Yritin itsemurhaa ja päädyin psykiatriselle osastolle. Kerroin tuskastani, olin epätoivoinen, rikottu, kipeästi kuuntelijaa ja neuvonantajaa vailla. Mutta ei puhettakaan sellaisesta, vaan minulle kirjoitettiin kasa psykoosilääkkeitä.

Viiden vuoden kuluttua olin jo kroonikko. En suinkaan psyykkisten ongelmieni tai edes traumojeni vuoksi, vaan lääkkeiden halvaannuttama. Söin enimmillään 16 eri lääkettä, lähemmäs 50 pilleriä päivässä. Masennus-, mania- ja psykoosilääkkeitä, lääkkeitä estämään sivuvaikutuksia, lääkkeitä estämään sivuvaikutuksia estävien lääkkeiden sivuvaikutuksia, lääkkeitä lääkkeiden aiheuttamiin fyysisiin ongelmiin ja sairauksiin. Vain muutamaa vuotta aiemmin olin ollut urheilullinen kympin tyttö, nyt olin vapiseva, kuolaava, housuun pissaava, 140-kiloinen zombi, joka nukkui 18 tuntia päivässä. En kyennyt ajattelemaan, tuntemaan tai haluamaan mitään. Olin elävä kuollut. Lääkäreiden mukaan ”voin hyvin”. Jos joskus jaksoin kysyä, oliko lääkkeitä todella ihan pakko syödä, sain myöntävän vastauksen. Osastolla ollessani niitä työnnettiinkin kurkusta alas vaikka fyysisen väkivallan keinoin. Pidettiin kurkusta kiinni ja pakotettiin suu auki.

Minulla oli alkava maksavaurio, pulssini oli aina 130, minulla oli jatkuvasti kuumetta, en kyennyt ulostamaan, ja olin aina loputtoman, tolkuttoman, käsittämättömän väsynyt. Kuvittele olotilaa, jossa heräät aamulla hirveässä krapulassa, sillä olet juonut edellisenä iltana kokonaisen kossupullon, ja kaiken huipuksi olet sattunut sairastumaan vuosituhannen influenssaan. Sellainen minun olotilani oli 10 vuoden ajan, joka päivä.

En olisi selvinnyt hengissä, elleivät lääkkeet olisi aiheuttaneet hengenvaarallisia neurologisia oireita, joiden takia ne oli pakko keskeyttää. Lääkäreiden pettymykseksi aloin voida hyvin. Muutamaa vuotta myöhemmin opiskelin jo yliopistossa ja olin laihtunut 80 kiloa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ollut. Lääkkeiden lopetus oli epäilyksettä vaikein asia, jonka olen ikinä tehnyt, ja minä olen joutunut selviytymään monenlaisesta.

Oikeastaan raskainta kaikessa on, että en lääkittyjen vuosieni aikana päässyt toipumaan alkuperäisistä traumoistani ollenkaan. Päässäni kun ei jäsentynyt yhtään ainutta ajatusta ja yhteys kehooni oli katkaistu. Kolmikymppisenä jouduin siis aloittamaan nollapisteestä sen työn, johon olisin aikoinaan epätoivoisena teininä apua tarvinnut.

Väitän, etten ole enää katkera. Olin kyllä, mutta sittemmin olen unohtanut, jättänyt sairaalavuodet taakseni. En ole tietoisesti pyrkinyt antamaan anteeksi, mutta olen tehnyt muita asioita. Urheillut, hankkinut työpaikan, muuttanut maasta, rakentanut uusia ihmissuhteita ja taitoja. Minulla ei ole aikaa eikä energiaa menneiden hautomiseen. Mutta jos rehellisiä ollaan, en yhtään vastustaisi, jos joku sattuisi unohtamaan erään tietyn sairaalasiiven alle dynamiittipötköjä ja tulitikkuja.

Minua ihmetyttää se, että psykiatria on hoitomuoto, johon mututuntumani mukaan neljä viidestä potilaasta on tyytymättömiä, ja siltikin asiat tuntuvat jatkuvan samaan malliin. Minun kaltaisiani tarinoita olen kuullut kymmeniä, mutta valitettavasti monelta ihmiseltä on pakkolääkityksellä pilattu sekä fyysinen että psyykkinen terveys niin totaalisesti, että paluuta yhteiskuntaan ei ole. Kuka voittaa? Lääketehtaat. Kuka häviää? Yksilö, yhteiskunta ja kaikki etiikka, moraali ja ihmisoikeudet.

KIRJOITTANUT EDITH