”Vahvoilla on juuret, jotka ulottuvat helvettiin saakka”

– Korpitattoo Markku

Kuka antoi luvan alkaa penkomaan mun henkilökohtaisia asioita? Minun! Vaikka tosiasiassa ne eivät edes ole minun pelkästään, vaan kaikkien osallisien. Älä saatana nyt ainakaan kerro köyhyydestä ja häpeästä! Tai pelosta ja ikävästä. Odotin aina vaan äitiä, joka välillä näkyi ja sitten taas ei.  Isää odotin harvoin, koska hänestä puhuttiin rumasti ja hän teki pahoja asioita.

Minulla on irrallinen olo. Lasiseinässä on kalvo, jonka läpi minä näen kuinka elämä pyörii ympärillä, mutta minua ei nähdä. Minua pelottaa, entä jos joku näkeekin ja puhuu minulle. En häpeältäni pysty kertomaan elämästäni mitään, joutuisin valehtelemaan. Olen siis yksin.

Surettaa kaikki tapahtunut. Miksi? Miksi? Miksi?

Olen pieni. Kerrostalon rappukäytävässä isä hakkaa äidin päätä seinään. Menen väliin. Minut tönäistään alas rappuja. Haen naapurista apua. Loppu.

Olen jossain laitoksessa. Odotan äitiä. En tykkää syödä rusinasoppaa. Loppu.

Olen kamalassa  hoitopaikassa. Vihainen nainen ei anna minun ja pienen pojan syödä näkkäriä. Pitää nukkua  kerrossängyssä. Odotan äitiä. Viimein äiti tulee hakemaan. Olen iloinen. Loppu.

Asun mummon kanssa. Äiti on jossain. Loppu.

Kuinka kertoa lapsen hädästä ja häpeästä? Vai onko se se sama tunne, joka edelleen puristuu kasaan rintalastan alla kääntyy vatsassa ympäri ja saa pään kihisemään? Minun normaalini on erilainen kuin monen muun. Miksi mua itkettää valokuvassa, jossa olen makkara kainalossa? ( älä kerro ) Oliko minulla ollut nälkä vai oliko äiti tullut käymään. Kumpaankaan en osaa edelleenkään suhtautua luontevasti en ruokaan enkä äitiin. Minua hävettää sanoa että on nälkä tai jano tai ylipäänsä jos tarvitsen jotain. Minua hävettää myös kertoa niin sanotusta perheestäni. Olen taas tarvitseva ja rasite. Kukaan ei jaksa minua.

Etsin aikani juuriani, mutta ei niitä ole. Mihin kuulun? En voi palata minnekään enkä miksikään. On hävettävää vastata kysymyksiin mistä sä tuut ja kuka oot. Olen valehdellut tai ainakin väistellyt totuutta. Mikä edes on totuus? Naapurissa oli ihania sämpylöitä ja pihalla eläimiä, mutta tämä on vain yksi monista paikoista. Sielläkin tuli häpeä,  pissasin yöllä housuun kun en uskaltanut mennä yöllä ulkovessaan. Yksi monista pissahäpeistä. Onneksi muutettiin pois siltäkin kylältä. Miettiiköhän kukaan minua siellä? Siellä oli se hullu naapurin nainen, joka tuli haulikon kanssa meille ja taas mentiin karkuun. Muistan edelleen miten hän istui sohvalla pyssyyn nojaten. Pelottiko minua silloin? Äiti kantoi pikku veljen turvaan ja minä hain mummon sisältä. Mun tyttöjä nauratti, että missä takametsissä oon elänyt. Totta sielläkin naurettiin meille, köyhille, isättömyydelle , rupiselle aneemiselle ruipelolle. Ja minä luin kirjoja, kaikki mitä käsiini sain. Olin metsässä, piilossa, siellä minulla oli leikki, mutta myös työ, keräsin marjoja, että äiti olisi iloinen. Olin ahkera, mutta en tarpeeksi.

Varastin tupakkaa, olin 7 vuotta. Tunnenko häpeää siitä? Enpä oikeastaan, koska tupakka oli mun lohtu. Häpeän monia muita asioita, se nyt vaan oli semmosta. Häpeän lisäksi oli pelkoa. Eno isä naapuri isot pojat koirat yksinäisyys narisevat portaat opettaja ulkovessa. Loppu.