Mitä on elämä jatkuvan häpeän ja syyllisyyden kanssa. Miten raskasta on kantaa sitä kaikkea mukana vuodesta toiseen, kuukaudesta, viikosta ja päivästä toiseen. Häpeä ja syyllisyys kulkee mukana joka päivä ja joka hetkessä. Tuota taakkaa kannetaan sydämessä, mielessä ja ennen kaikkea koko kehossa.
Mitä on traumatisoituneen ihmisen häpeä ja syyllisyys? Onko sekin ihan normaalia? Kun on kokenut jotain kauheaa ja todella pelottavaa, kun et voi sille itse mitään. En voinut asialle mitään vaikka kuinka yritin, vaikka kuinka laitoin hanttiin.
Koen häpeää siitä mitä minulle on tehty. Vaikka eihän se minun häpeä pitäisi olla
Olin pieni ja puolustuskyvytön, lamaannuin ja pelkäsin. Tunne siitä, kuinka heikko sillä hetkellä on, on valtava. Se tunne heikkoudesta tuottaa ihan valtavaa häpeää ja syyllisyyttä. Nyt siis häpeän itseäni ja koen syyllisyyttä siitä, kun olin heikko enkä pystynyt laittamaan hanttiin.
Minut rikottiin, minun rajat rikottiin. En voinut sille mitään, mutta voi taivas mikä häpeä ja syyllisyys siitä etten voinut estää sitä, olin heikko! Se oli mun syy.
Miten siitä häpeän ja syyllisyyden taakasta pääsee eroon? En vielä tiedä. Luulen, että hiljalleen se hellittää otettaan ja taakka kevenee, kovalla työllä. Terapian ja tuen avulla voin ajan kanssa alkaa päästämään irti siitä ja alkaa kääntämään ajatuksia siihen, että kenen häpeää oikeastaan kannan.
Minut rikottiin, minun rajat rikottiin. En voinut sille mitään, mutta voi taivas mikä häpeä ja syyllisyys siitä etten voinut estää sitä, olin heikko! Se oli mun syy.
JOKAISELLA OSALLANI ON OMA TAAKKA
Mun jokaisella osalla on omanlaisensa häpeä mitä kantaa.
Lapsiosa häpeää voimattomuuttaan, sitä kuinka “antoi” sen tapahtua.“Miksi en laittanut enemmän hanttiin”, “miksi en huutanut apua”. Lapsi pelkää ja häpeää niin paljon omaa heikkouttaan ettei puhu kellekään tapahtumista. Lapsiosa kokee olevansa itse syypää, siihen, että häntä on satutettu. Se saasta sanoi, että se on normaalia.
Teiniosat kantaa häpeää, syyllisyyttä, vihaa kaikkea. Teinit inhoaa peilistä katsovaa kuvaa. Teiniosa syyllistää tapahtumista vain ja ainoastaan itseään, hänhän on jo melkein aikuinen, “olisi pitänyt pystyä puolustautumaan ja estämään ne teot”
Aikuinen osa kantaa kaikkien osien häpeän ja syyllisyyden. Hän keplottelee ja kipuilee siellä valtavassa häpeäkellarissa. Aikuisen tulisi pystyä vastaamaan lapsiosan hätään ja itkuun. Aikuisen tulisi pystyä reagoimaan teiniosan kiukkuun ja kipuiluun. Aikuisen osan pitäisi pystyä vakuuttamaan kaikki muut osat siitä, että “ei ole hätää, sinä et ole tehnyt mitään väärää”, “te,me ei oltu heikkoja, se ei ollut meidän syy”. Aikuisella on ihan valtava työmaa saada kaikki osat sisällään vakuutettua, että häpeä ja syyllisyys ei ole heidän.
Aikuisena häpeän eniten tätä nykyhetken tilannetta. Olen uneton, masentunut, en pelkojeni takia pysty siihen mitä kaikkea ennen tein. Ja ennen kaikkea hävettää eniten olla työkyvytön.
HYVÄKSYNTÄÄ
Pakkohan tämä kaikki on vain hyväksyä, se on mennyttä. Häpeästä irti päästäminen on vaikeaa. On todella vaikea vakuuttaa itselleen ja kaikille osille, ettei se ollut mun syy, ei mun tarvise hävetä sitä mitä mulle tehtiin. Eikä edes sitä, että nyt en pysty siihen mihin ennen, nyt en vielä pysty
Aikuinen tarvitsee nyt paljon apua, ulkopuolista apua. Paljon omia voimavaroja päästäkseen omasta häpeän ja syyllisyyden taakastaan ja samalla jaksaisi tukea osiaan. Aikuinen tarvitsee ammattiapua, vertaistukea ja tukea muilta, jotka pitää kiinni tässä hetkessä, tässä tämänhetkisessä arjessa. Tarvitaan myös paljon aikaa käsitellä sitä kaikkea.
Olen asunut vuosia syyllisyyden ja häpeän kellarissa ja koko aikuisikäni hävennyt menneisyyttäni ja itseäni. Olen aina hävennyt nauruani, itkuani, hymyäni, painoani, hiuksiani ja ihan kaikkea minussa. Olen kokenut aina olevani syyllinen lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin.
Nyt kurkin kellarin ovelta ulos ja koitan heittää taakkaani vähemmäksi, hitunen kerrallaan.
Tiedän, että se ei ole minun häpeä eikä minun syy. Ei sitä mun kuuluisi kantaa, se on niiden häpeä ja syy, niiden taakka, jotka minua on satuttanu.
Raotan kellarin ovea ja koitan ottaa askeleen ulos, edes pienen askeleen, päästän hieman otetta löysemmälle ja katson mitä se tuo tullessaan. Tunteet ja voimat vievät minua välillä takaisin kellariin ja vetää ovea tiukemmalle, päädyn pimeään, mutta yritän. En ole enää yksin.
Olen päättänyt, että joskus uskallan olla häpeämättä menneisyyttäni, joskus haluaisin uskoa, ettei se kaikki paha ollut minun syytä. Ehkä joskus uskallan hellittää myös itseni häpeästä ja nähdä itseni hyvänä ihmisenä.
Kommentoi ja kerro kuinka häpeä kulkee sinun arjessasi vai olet pystynyt irrottautumaan siitä?
Hyvä kirjoitus, just sitä mitä tarvitsen. Jonkun muun kertomaan mitä tää tunne on ja miksi. Mut rikottiin vuosi sitten ja heti perään tulin raskaaksi, rikkoja on toinen isäehdokas. Nyt laskettuun aikaan on enää kk aikaa ja olen sekaisin ja turta, oon pian vuoden verran sysännyt tän raiskausasian johonki syvälle sisälle, jättäny kaiken käsittelemättä koska en oo kaikesta huolimatta pystyny vaarantaa tätä lasta ja omaa mielenterveyttäni enempää käsittelemällä sitä tapahtunutta odottaessa. Mutta pian on se hetki kun vauva syntyy… mitä sitte tapahtuu. Mua pelottaa. Musta tulee rikkinäinen äiti, ja se on tosi kova paikka mulle hyväksyä, saatikka sitte sanoa ääneen et auttakaa mua mä oon rikki enkä pärjää. Oon pakkopärjääjä, se taas tulee omasta lapsuudesta sekä sijaisperheestä.. elämä ollu paskaa. Ja ite mä tahdon olla hyvä rakastava äiti mun tulevalle pojalle, siks olis tärkeetä saada kaikki paska ulos sisältä sillee järjen kanssa ja niin että oppisin järkevällä tavalla käsittelemään kaikkia tunteita.
Hei Jasmin. Olen niin pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan, jotain mitä kenenkään ei koskaan saisi joutua kohtaamaan. Tarumatisoituneena äitinä ei ole aina helppoa, mutta silti paras äiti mitä poikasi voi ikinä saada. Ota kaikki apu vastaa mitä tarjotaan ja pyydä apua, jos vähänkään koet sitä tarvitsevasi. Toivon kaikkea hyvää sulle ja ihanaa kun sat kohta pienen vauvasi syliin. Laita viestiä jos haluat enemmän jutella.