En anna anteeksi

Aloitin linja-autossa kirjoittamaan runoa vihasta, jota tunnen pahantekijöitä kohtaan. En tiedä mistä runo sai alkunsa. Minulla ei ole tapana syökseä tulta ja tulikiviä. Runon alku luotasikin minua syvempiin vihan mietintöihin kuin arvasinkaan.

pitääkö antaa anteeksi?

Olen kuullut, että olisi hyvä antaa anteeksi. Olen käsittänyt anteeksiannon niin, että jos annan näille pahoille ihmisille anteeksi heidän teot, niin siitä pitäisi seurata sisimpääni rauha ja seesteisyys. Kannattaisi antaa anteeksi oman itsen takia. En halua antaa anteeksi. Ikinä. Mitä tunnen heitä kohtaan? Vain vihaa, halveksuntaa ja pelkoakin. Toivon että he ovat saaneet tai saisivat jonkunlaisen koston kohtalolta. 

En aio ajatella anteeksiannolla sinua kieroutunut sairas ihminen ja jos jostain ihme syystä tulet mieleeni, toivon sinulle pelkkää pahaa”.  

Jos minä sanon “annan anteeksi sinulle”, tarkoitan sitä että menneistä ei enää kanneta kaunaa ja välillämme on kaikki neutraalisti. En usko että tälläinen anteeksi antaminen on ikinä minulle mahdollista. En kuitenkaan anna katkeruuden vallata nykyhetkeäni. Haluan ajatella omaa hyvää elämääni, läheisiäni ja arkea, jota elän joka hetki. Minulla on asiat kuitenkin loppujen lopuksi todella hyvin tällä hetkellä. Minulla on hyvä mies, 3 lasta jotka aloittelevat omaa elämää omin tavoittein. Käyn töissä ja minulla on ystäviä ja harrastuksia.

Hahaa helvetin paskiaiset, ette onnistuneet pilaamaan elämääni.

Tunteita saa olla laidasta laitaan

Aina ei tarvitse olla rauhaa ja rakkautta. Rauhallisuus ja onnellisuus kyllä tuntuu hyvälle, mutta myös tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, olen melkoisessa energiaryöpyssä, jonka saan vihasta. Sekin tuntuu hyvälle ja vahvalle. Koston ajatukset tuntuvat lohdullisilta ja hyviltä. Jopa voimauttavilta. Ajatukset eivät vahingoita ketään, enkä kiellä niitä itseltäni. Ajattelen, että on tervettä tuntea vihaa, surua ja katkeruutta.

Häviääkö viha?

Olisi mielenkiintoista kuulla teitä, ketkä olette saaneet rauhan traumanne kanssa. Häviääkö viha ajan kanssa vai oletteko keksineet keinoja katkeruuden ja koston ajatusten hälventämiseen? Tai tarviiko niitä edes yrittää hälventää?
Toivon että jonain päivänä en enää uhraa mitään ajatuksiani näille menneisyyden ihmisille. He muuttuvat läpinäkyviksi ja merkityksettömiksi? Mene ja tiedä. En ole vielä koskaan kokenut sellaista. Raivo, viha, halveksunta ja karkeruus eivät ole helppoja tunteita. Ne väsyttävät ja en haluaisi antaa elämästäni yhtään sekuntia näille ihmisille. Haasteellista. En tiedä miten.

Tiedänpäs! Maadoittumalla tähän hetkeen. Siirtämällä ajatukset väkisin tietokoneen taustakuvaan. Siinä ovat lapseni. Rakkaat kauniit lapseni. Rakastan teitä. Minä olen teidän äiti. Olen taas onnellinen ja rauhallisempi.

P.S.

On kulunut pari päivää kun kirjoitin edellisen tekstin. Ajatuksiini on alkanut tulla logiikkaa. Olen vältellyt nuoresta saakka ajatuksia pahointekijöista ja pelännyt heitä. Vihan ja syyllisyyden olen suunnannut itseäni kohtaan. Tämä vihaisuus on varmaankin terve vaihe traumojen käsittelyssä? Viha on vihdoin ja viimein siirtynyt oikeaan kohteeseen.

Nämä tunteet olisi pitänyt saada käydä läpi turvallisten aikuisten kanssa jo aikoja sitten. Aikuisten, jotka olisivat jotenkin voineet vakuuttaa minut, että en ole syyllinen enkä huono. Lapsi/nuori näkee maailman keskenkasvuisen ymmärryksellä. Esimerkiksi kun vanhempani veivät minut pahoinpitelyn jälkeen poliisilaitokselle, päätimme poliisin kanssa, että on viisainta, että syytettä ei nosteta. Pelkäsin uutta pahoinpitelyä, jos veisin asian eteenpäin. Poliisi oli samaa mieltä kanssani. Turvallisuuttani ei olisi voinut mitenkään turvata. 15 vuotiaan älykkyydellä päättelin, että kukaan ei voi mitään sille aikuiselle miehelle, ei poliisikaan. Jäin pelkäämään pahoinpitelijää.

Joskus väkivallanteot eivät ole mustavalkoisia ja helppoja käsitellä loppuun. En tiedä mikä olisi pahoinpitelyn lopputulos tänä päivänä? Estäisikö pelko viemästä asiaa eteenpäin?