Eloonjäämisoppi

“Kun jokin menee yli sietokyvyn, ylittää näkymättömän, jokaiselta löytyvän henkilökohtaisen halkeamispisteen, mieli tilttaa, eikä se tunnista käskyä Ctrl+Alt+Delete. Ruutu pysyy mustana, mieli sen takana vaihtaa kanavaa. Aivot alkavat rakentaa muuria nykyhetken ja traumaattisten muistojen välille, jotta ihminen voi sillä aikaa jatkaa selviytymistä.” 

elämäni alkoi, ja loppui, syksyllä 2015

Olin alivuokrannut asuntoni Oulussa, pakannut vaatteeni ja lempikirjani rinkkaan ja matkustanut 355 kilometriä pohjoiseen työpaikan perässä puoleksi vuodeksi. Uudessa asunnossani ei ollut imuria ja kylmä ilma luikersi ikkunanpielistä sisään, mutta ikkunasta näki Levitunturin siluetin ja oloni oli huojentunut ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Huojennus ja ympäristönmuutos loivat illuusion, jonka keskellä kuvittelin viettäväni eteeriset kuusi kuukautta tunturien läheisyydessä, retkeileväni paljon ja ehkä löytäväni uuden tyttöystävän.

Rakensin kuvitelmiani kuin pikkulapset pilvilinnojaan ja yritin sinnikkäästi kolata lumia menneisyyteni oven eteen. Välttely ja eristäytyminen olivat toimineet niin hyvin ennenkin, ajattelin, enkä olisi voinut olla enempää väärässä. En ollut ehtinyt edes purkaa kaikkia tavaroitani, kun traumamuistoni päätti herätä ja potkaista minua suoraan palleaan. Triggerinä muiston heräämiselle toimi romaani, jonka alussa kuvataan, kuinka päähenkilö raiskataan rappukäytävässä. Luettuani kohtauksen aloin ensin itkeä holtittomasti, sitten vajota paniikinomaiseen hämärään, jonka nyt tunnistan dissosiaatiokohtaukseksi. Itku purkautui jostain niin syvältä, etten saanut siitä otetta. Kehoni lakkasi yksinkertaisesti tottelemasta. Kun kohtaus laantui, kurotin pöydältä muistikirjan ja aloin kirjoittaa. Kirjoittamani lauseet kuuluivat näin:

Sun kädet mun iholla. Paikoissa, joihin sulla ei ole lupaa mennä. Kömpelöt liikkeet, sydän lyö rumpua epärytmiin. On kuin jäisi lumivyöryn alle, yritän huutaa mutta mitään ei kuulu, päällä liian iso ja painava kerros.

Luettuani kirjoittamani tajusin, että lauseet kertoivat minusta. Siitä, mitä minulle oli tapahtunut yksitoista vuotta aikaisemmin. Tuijotin noita lauseita ja älähdin itselleni ääneen: Sä teit ton mulle! Heitin muistikirjan pois ja aloin itkeä uudelleen.

Elämäni alkoi, ja loppui, tuon kittiläläisen vuokrayksiön epämukavalla sohvalla. Silloin minä aloin muistaa.

Muistaminen aloitti maanjäristyksen, joka tuhosi koko minuuteni rakennelman. Näin jälkeenpäin ymmärrän perustusteni olleen koko ajan perin hatarat, mutta tuolloin ajattelin tosissani olevani vain ”normaalia” yksilöä ahdistuneempi ja oudompi ja näitä pikkuseikkoja lukuun ottamatta muuten aivan kunnossa. Raiskausmuisto sai minut kuitenkin oireilemaan niin pahasti, että jouduin survomaan lääkärikammoni hetkeksi roskakoriin ja pyytämään apua. Onnekseni työterveydessä kohtaamani ihmiset olivat asiantuntevia ja osasivat lähestyä minua traumanäkökulmasta.

Vitkuttelin terapiaan hakeutumista, sillä pelkäsin kuollakseni sellaista sitoutumista ja oman herkkyyden näyttämistä toiselle. Vuoden 2017 alussa kuitenkin aloitin Kelan kuntoutuspsykoterapian. Koko ensimmäinen vuosi on mielessäni edelleen melkoista sumua. En ollut tottunut empatiaan, katseen alla olemiseen tai pysähtymiseen. Kaikista hankalinta oli (ja on osittain edelleenkin) puhuminen. Kun on koko lapsuutensa ja nuoruutensa tottunut olemaan vaiti, omien tunteiden sanoittaminen muulla tavalla kuin kirjoittamalla tuntui hengenvaaralliselta.

Toisen terapiavuoden lopulla olin valmis tutkiskelemaan omaa persoonallisuuttani – tai ennemminkin persoonallisuuteni dissosioituneita osia ja mielenterveysongelmien sumentamaa elämänhistoriaani traumatutkimuksen avulla. Aloin lukea alan pioneerien kirjoittamia kirjoja, opiskella polyvagaalista teoriaa ja dissosiaatiohäiriötä pää sauhuten, mutta huomasin pian, että tiukan tutkimuskirjallisuuden rinnalle olisin kaivannut vertaisteni tarinoita. Kaipasin sanoja, joille olisin voinut huudahtaa: Ai sinäkin reagoit noin – luulin olevani ainoa! Traumaselviytyjien omia tarinoita oli kuitenkin painettu kansiin niin vähän, että sain päähäni kirjoittaa sellaisen itse.