Yölliset häiritsevät äänet
Heräsin yksi yö siihen, että ympärilläni kuului olevan iso lauma kiroilevia ja häiriköiviä ääniä. En ole pitkään aikaan kokenut, että tulen häirityksi näin. Äänimaisema oli pelottava ja yritin keskittyä tietoisesti kehooni. Missä kohtaa kehoa tunnen raskautta ja voimakkaimman pyörteen?
Palleani oli aktivoitunut ja kun aloin hengittää siihen, mieleeni alkoi spontaanisti virrata kuvasarja tapahtumista vauvaiältä. Siinä oli erilaisia pahoinpitelyn ja kiusauksen muotoja. Sen jälkeen aktivoitui ääni, joka kuului äidilleni. Se taas piti sisällään ohjeita siihen, miksi ihmisiin ei voi luottaa. Siinä oli myös ohjeita siihen, miksi on parempi piiloutua ja olla huomaamaton, jotta pysyy turvassa.
Hetken päästä palleani rentoutui ja pyörteen tilalle syntyi rauhallinen energia. Äänet katosivat ja olin täysin hämmentyneenä paikoillani tuijottaen tyhjyyteen. Esille tulleissa tapahtumissa, kuvissa ja ohjeistuksissa oli tuttu energia. Semmoinen pohjimmainen elämän pelko, mitä olen aina tuntenut. Mutta en ollut koskaan aavistanut, että sadistinen isäni olisi aloittanut kiusaamiseni jo vauvana.
Kun näitä tiloja aktivoituu annan kehon tuoda niitä esiin niin isolla volyymilla kuin on tarpeen.
Tätä elämän pelkoa olen kohdannut nyt muutamassa syvässä kehollisessa aktivoitumisessa sen jälkeen. Tuo yöllinen tapahtuma avasi tämän salaisuuksien laatikon. Hulluus, avuttomuus ja kaiken ulkopuolella oleminen ovat olleet voimakkaimmin esillä. Tiedostan, että kyse ei ole minun persoonani piirteistä vaan sen, jonka psyykestä nämä tapahtumat saivat alkunsa. Minä olen kantanut näitä hänen puolestaan. Mitä muuta vauva voi tehdä?
Kun näitä tiloja aktivoituu annan kehon tuoda niitä esiin niin isolla volyymilla kuin on tarpeen. Silloin kun paine syntyy palleaan, niin tuntuu järjettömän oksettavalta ololta, raskaalta, sekavalta ja kipeältä. Kuolemakin tuntuisi silloin paremmalta vaihtoehdolta, koska tästä hulluuden tilasta ei ole tietä ulos. Kun hengitys taas salpautuu rintakehältä ja viiltävä kipu muistuttaa siitä, että olen yksin koko maailmassa, joudun vetäytymään omaan psyykkiseen luolaani, piiloon kaikilta pelottavilta ihmisiltä.
Minulla on pitkä traumatie takanani ja kehosta on tullut ystäväni. Annan sen suorittaa vielä viimisiä traumanpurkuja ja yritän hengittää kehon mukana ja läpi kaiken. Kun jaksan tehdä sen kiirehtimättä sitä, seurauksena on uusi vapautunut tila kehossani ja mielessäni. Minun on kevyempi olla. Näen isompia ketjutuksia, mitä olen kantanut itsessäni. Kuinka hulluus, epäluottamus ja avuttomuus on kiusanneet minua koko elämän lapsesta asti ja kuinka vaikeaa niiden kanssa oli erityisesti elää kouluikäisenä ja nuorena.
KOLLEKtIIVINEN TRAUMAN PIILOTTAMINEN
Mutta näen myös kuinka syvällä ihmisten kollektiivisessa alitajunnassa nämä asustavat. Kuinka paljon ihmiset yrittävät kompensoida omaa hulluuttaan ja avuttomuuttaan käyttämällä valtaa toisiin, koska hetkellisesti se saa oman arvon nousemaan ja hulluus ja avuttomuus ovatkin vain muiden alempien ihmisten ominaisuuksia siitä eteen päin. Trauma lymyää kaikkialla kollektiivisesti niin kauan kuin kaikki ihmiset uskaltavat kohdata oman kipunsa ja pelkonsa.
Ne, jotka käsittelevät traumaansa urheasti ja sitkeästi, vuosi toisensa jälkeen, ovat todellisia elämän sankareita. Supersankareita. He tekevät tätä työtä myös koko ihmiskunnan puolesta, mutta jokaisen ihmisen täällä on kuitenkin jossain vaiheessa uskallettava syntyä tietoiseksi ihmiseksi.
Kommentoi kokemuksiani alle, jos ne herättivät sinussa mitään. Haluaisin kuulla ja jakaa ajatuksiasi. Kiitos, kun luit!
Olen aika samankaltaisessa tilanteessa omassa elämässäni. Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni yrittänyt järjellä ratkoa elämäni traumakokemuksia, hakea syitä ja seurauksia aivan kuin yrittäisin ratkaista jotain äärettömän hankalaa sudokua. Olen luullut, että vapautus odottaa kunhan vain järkeilen lisää.
Viimeisten noin kahden vuoden aikana tielleni on alkanut osua vertaisia, jolloin on tullut uusi taso omaan työskentelyyni, syntyi varovainen yhteys muihin. Silloin alkoi myös prosessi, jossa putosin tuskaan ja ahdistukseen ja jokaisen kerta kerralta tuskallisemman putoamisen jälkeen seurasi parempi ja valoisampi vaihe. Nämä valoisammat vaiheet pitenivät ja voimistuivat. Tällaista en ollut terapiassa kokenut, tämä alkoi vasta vertaisia tavattuani.
Sitten jalkani veivät minut äänimeditaatioiltaan ja siellä tapahtui jotain ihmeellistä. Pääsin syvälle omaan sisimpään, tuli itseni löytämisen kokemus. Illan aikana nousi myös kipua raajoihin ja ihottumaa käsivarsiin, jotka myös hävisivät saman äänihoidon aikana. Hoidon lopussa kyyneleet virtasivat ja olo oli täysin uudestisyntynyt.
Luin äsken päiväkirjaa ja huomasin, että äänihoitoiltaa seuraavana yönä mieleeni oli noussut hyvin tuskallisia muistoja, mutta seuraavana päivänä oli usean tunnin mittainen valtava hyvänolon tunne ja läsnäolon kokemus. Siitä lähtien tuo hyvä olo on voimistunut ja lisääntynyt ja juuri tätä kirjoittaessani minulla on tunne, että suuri suru tekee minussa tuloaan, itku, joka tuo helpotuksen. Olen tänäänkin menossa äänihoitoiltaan, kaikki solut minussa janoavat sitä.
Erja! Kiitos kun kerroit. Kehossa on niin paljon viisautta ja voimaa käydä läpi tätä traumaa. Ja ihana kuulla, että olet päässyt läsnäolon kokemukseen. Mietinkin kerran, mitä sulle mahtaa kuulua leirien jälkeen. Voimia sulle matkassa surua kohden.