Aloitan jungilaisen analyysin ja koulutuksen, jonka pohjalta yritän avata traumaa omasta kokemuksesta käsin

Harri Virtasen kertoman mukaan trauma voi tapahtua missä ikä- ja elämänvaiheessa tahansa. Lapsuudessa koetun trauman tai koettujen traumojen käsittelykyky on inhimillisesti rajallisempi ja sillä voi olla vaikutuksia identiteetin rakentumiseen. Rakkaus voi kuitenkin eheyttää, mikä on lohdullista ja toivoa antavaa. Virtanen on kirjoittanut aiheesta kirjan Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta (2019).

Trauma on useimmiten toisen ihmisen aiheuttama, unohtamatta luonnon katastrofeja tai sotia. Minun haavani syntyivät jo lapsuudessa. Traumat tuottivat niin syvän haavan, että hukkasin identiteettini, tai kuten klassisemmin sanotaan kasvoin vinoon. Traumatisoituneena katsoin silmieni eteen aukeavia näkymiä traumakokemusten lävitse.  Näin jotkut ihmiset, asiat ja tapahtumat vääristyneinä.

Pitkän psykoanalyyttisen psykoterapian alkuvaiheessa oirehdin traumojani vaikeina paniikkihäiriökohtauksina ja keskivaikeana masennuksena. Kielteiset tunteet sävyttivät suurimman osan valveilla oloaikaani. Katseeni ja puheeni olivat suurimmaksi osaksi kahlittuina menneisyyden kokemuksiin.

Terapian puolivälissä taannuin psyykkisesti. Se oli välttämätöntä, minulle. Freudilaisesta näkökulmasta käsin todettaisiin, että tarvitsin puolustusmekanismit – puolustin itseäni pahaa vastaan. Jungilaisen analyysin käsitteillä puhuttaisiin suojautumisesta – mieli suojasi minua pahalta. Voitaisiin puhua myös ilmiöstä dissosiatiivinen tila. Itse olen useimmiten puhunut elämäni eri vaiheessa siitä, miten suojelusenkelit pitivät minusta huolta, tai että vajosin sellaisen suojaisaan tilaan, johon paha ei yltänyt. Yhtä kaikki, käsitteistä tai ilmaisuista riippumatta puhuttaneen samasta asiasta.

Taantumisvaiheen jälkeen katseeni siirtyi muista itseeni. Siitä alkoi matka, jolla olen edelleen. Matkalla löysin sisäisen lapseni, jolle olen antanut huomiota ja jota olen hoivannut. En edes odottanut saavani muilta huomiota. Miksi odottaa sellaista, jota ei voi saada? Vaikeina hetkinä osaan tyynnyttää hätääntyneen sisäisen lapseni. Omaan niin sanotut mielentyökalut.

Matkalla kohti itseäni olen voinut irrottautua tai vapautua menneisyyteni kahleista. Outoa tässä irtaantumisessa oli, etten yrittänyt enää edes irti, se tapahtui kuin itsestään löytäessäni avaimet sisimpääni. Matkan aikana löysin myös heikot kohtani – keskeneräisyyteni ja pahuuteni. Samaan aikaan kuin kohtaisin omat varjoni, kykenin ymmärtämään toiseutta – myös heitä, jotka olivat minua haavoittaneet. Lopulta huomasin, että olin antanut kaikille anteeksi, vaikka kukaan sitä ei minulta pyytänyt. Pääsin irti vihasta, joka painoi rintalastan alla. Monelle prosessi on tutumpi tunnelukkojen kautta.

Psykoanalyytikko Harri Virtanen sanoi, että moni parisuhteen päättymisen jälkeen haukkuu ex-puolisonsa psykopaatiksi. Näin ollen Suomi-neidon helmoissa suurin osa eronneiden ex-puolisoista olisivat narsisteja, persoonallisuushäiriöisiä ja psykopaatteja, eli valtaosa maailman ihmisistä olisi pahoja. Terapiaprosessin myötä oivalsin, että myös ne toisille pahaa ja traumoja aiheuttaneet ihmiset ovat itse traumatisoituneita. Tämän avulla ymmärsin, että syyttäminen ja syyllisten metsästys on voimavarojen hukkaan heittämistä. Tietysti tunteille on aikansa ja paikansa.

Minulle tunteet ovat tarpeellisia edelleenkin, vaikka ne eivät enää samalla tavalla määrittelekään käyttäytymistäni, toimintaani ja reaktioitani. Ennen terapiaa, ja erityisesti ennen poikani kuolemaa, esimerkiksi pelko ohjasi elämääni. Muutoin tunteet ovat minulle nykyisin eräänlainen kompassi. En reagoi, vaan elän tunnetta, ja pohdin, mitä tämä tunne yrittää minulle viestiä. Työstämättömässä traumassa tunteet ohjaavat reaktioita ja yleensä käytöstä ja toimintaa, ja voima on kollektiivissa tiedostamattomassa – eli en pitkään aikaan ollut oman elämäni ohjaksissa.

Tätä on ehkä helpompi ymmärtää meidän kulttuurimme konstruoinnin kautta – heikkouden tai haavoittuvuuden näyttäminen on tabu. Heikkoutta tulee peitellä viimeiseen asti. Jos ja kun et voi, saa tai kykene näyttämään haavoittuvuuttasi tai rikkinäisyyden kokemustasi, päädytään tavalla tai toisella haavoittamaan joko itseä tai muita. Riitta Hyrckin kirjoittamaan kirjan Haavoittunut itsetunto – Ohut- ja paksunahkaisen narsistin häpeäkokemus (2018) kansien väliin kiteytyy olennainen. Äärimmäisessä ahdingossa ihminen joko väkivaltaisesti tappaa itsensä tai jonkun toisen henkilön.

Itse olen kokenut elämäni aikajanalla sivusta katsojan roolista molemmat ääripäät – isäni tekemä tappo ja poikani itsemurha. Sanotaan, että se on geeneissä. Totta! Isäni isäkin teki itsemurhan. Mitä tapahtui minulle siinä välissä? Traumatisoituneena oireilin masennus- ja paniikkihäiriön kirjavuudella. Yritin itsemurhaa kaikkineen neljä kertaa. Tuhoisa käytösmalli oli koodattu minuun – inhimillinen kehityskulku. Masentuneena ihmisenä olin omaan napaan tuijottava, itsekeskeinen, vedin arvottomuuden tuntoisena kaiken huomion itseeni, enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti, muiden kustannuksella. Lopulta oivalsin, etten ollut yhtään parempi kuin edeltävätkään sukupolvet. Kuten sanotaan, vahvinkin ketju on vain niin vahva kuin on sen heikoin lenkki.

Kiitos tästä oivalluksesta kuuluu jälkipolvelleni, he ovat minua eniten opettaneet.

Oivaltaessani ymmärsin, että en voi syyttää alati muita ja menneitä sukupolvia lapsuudestani tai siitä, millainen elämä minulla on käsissäni. Vapautuminen ylisukupolvisesta traumaketjusta toi mukanaan myös vastuun, vastuun omista valinnoista ja elämästä. Näin ymmärsin myös kärsimyksen hinnan (karma) ja tarkoituksen. Sitä kautta löytyi kiitollisuus siitä, että olin saanut lahjan – elämän. Tänä päivänä pyrinkin suhtautumaan elämässäni kohtaamiin vaikeuksiin oppimiskokemuksina.

Etsin huomiota ja rakkautta toisaalta, vaikka lopullinen Pandoran lippaan avain olikin itsessäni olevassa traumassa, haavassa. Haavan balsamointi oli minulle kuin Aladdinin taikalamppua olisin hionut. Pääsin kosketuksiin traumani, haavani kanssa. Löysin itseni.

Olen kokonainen.

Ääripäät integroituivat, mustavalkoinen maailma sai harmaan eri sävyjä. Silmieni hajataitto suoristui. Edessäni oli lopulta näkymä, jossa hyvillä ihmisillä oli ja on vajavuutensa ja rumat puolensa, ja pahoilla ihmisillä on myös kauniita ja hyviä puolia. Kukaan ei ole läpeensä hyvä tai paha.

Minun oli tehtävä todella pitkä matka, jotta löysin etsimäni – etsimäni, joka ei koskaan ollut hukassa. Matka sisälsi kärsimystä, mutta olen kiitollinen jokaisesta kokemuksesta – näin jälkikäteen.