Tuntuu kauhealta, kun oma lapsi toimii triggerinä, traumalaukaisijana ja saa minussa aikaan kehoreaktiot ja ahdistuksen. Hermostun nykyään metelistä,levottomuudesta, yleisestä hälinästä ja silloin keho ja mieli voi joutua yli- ja/tai alivireystilaan.

Olen aina halunnut lapsia ja saan olla äiti viidelle ihanalle lapselle. Koen, että minun äitiys on jakautunut kahteen aikaan. Aikaan ennen sairastumista ja sen jälkeen. Olen tosi surullinen, että meidän nuorimmaiset lapset eivät ole saanut sitä samaa äitiä, mikä isommilla lapsilla oli. En enää sairastumiseni jälkeen ole ollut kuin arjessa roikkuva äidin kuori, varjo entisestä. Minussa on tyhjyys, olen paikalla mutta en läsnä. Voimavarani ovat vähissä, osin varmasti vaikean unettomuuden ja masennuksen takia ja osin sitten kun dissosioin, en pysty pysymään läsnä. Keskittyminen on vaikeaa, tuo kaikki vie paljon voimia. Isommat lapset muistavat millainen äiti olen joskus ollut ja he ovat sanoneetkin, että kaipaavat sitä osaa minussa. 

KUN KUORMITTAVUUTTA ON LIIKAA

Jostain syystä sairastumiseni jälkeen meidän arjessa on ollut ihan hirveästi tapahtumia, ikäviä tapahtumia. Tai sitten niihin kiinnittää eri tavoin huomiota, kun ei ole voimia selviytyä niistä. Arjen rytmiä muuttavat tapahtumat saavat pakkaa sekaisin, Tämän vajaan viiden vuoden sisään mahtuu monta tapahtumaa, joihin on ollut vaan pakko sopeutua ja selvitä. Mm. kotonamme sattunut vesivahinko, miehen reissutyö, lapsen rankka teiniaika, keskimmäisen lapsen vakava sairastuminen ja lopulta  minun voinnin totaalinen romahtaminen ja monet osastohoitojaksot, Nämä oli yhdet isoimmista tapahtumista mitä sairastumiseni jälkeen on ollut. Toki lukuisia muitakin kuormittavia asioita on riittänyt, ihan koko ajan. Kuormittavat asiat vievät voimia osallistua kodin arkeen ja olla tasapainoinen äiti. 

ÄITINÄ KAHDESSA ERI AJASSA

Kun isommat lapset olivat pieniä, meillä oli paljon tekemistä ja touhuja. Leivoimme ja askartelimme yhdessä, kyläilimme ystävien luona, kuljimme perhekerhossa ja keksimme kaikkea kivaa. Matkustin monet kerrat heidän kanssa yksin 500 kilometrin päähän siskoni luo. Vaikka kävin silloin töissä ja opiskelinkin, niin silti jaksoin. Eihän minulla ollut silloin mitään, ei ollut raskasta menneisyyttä taakkana. Kaikki oli hyvin. En muistanut pahaa menneestä.

Nyt äitinä oleminen on raskaampaa, kun omia voimia ei ole. Emme enää leivo, emme askartele. En jaksa reissata saatikka pystyisin edes kaupassa käymään. Lapsilla on nyt ahdistunut ja itkuinen äiti. Äiti, joka ahdistuu metelistä ja yleisestä hälinästä nanosekunnissa. Joskus on kyllä päivä, kun jaksan pelata ja lukea lasten kanssa kirjaa. Mutta oleminen pienten kanssa nyt on erilaista, sellaista pienempää. Itsellä siinä on todella paljon hyväksymistä, kun ei enää jaksa sitä mitä ennen on jaksanut, kun en pysty antamaan sitä äitiä näille nuorimmille mikä isommilla joskus oli. Itsesyytökset ja huonommuudentunne ovat läsnä koko ajan. 

En kokenut olevani hyvä koti syntymättömälle kuopuksellemme

DISSOÄITI JA TRIGGERÖIVÄT LAPSET

Minussa on osia, monta minua, lapsiosa, teiniosia ja monta aikuista. Mutta silti yhden minun pitää olla aikuinen omille lapsille ja sisäisille osilleni. Olen huomannut, että suorastaan imen lapsen kokemat tunteet itseeni, oman lapset suru ja pettymys on samalla myös minun sisäisen lapsen suru ja pettymys. Kun lastani kiusataan koulussa, minun vanhat koulukiusaamiskokemukset nousee vahvasti pintaan ja silloin on vaikea olla aikuinen, koska on kuin minuakin kiusattaisiin. Minun osani itkevät ja pelkäävät ja osittain tiedän mitä tunteita lapseni käy läpi ja se raastaa minua äitinä.

Vaikka omat lapset vakauttaa ja pitää tässä hetkessä, he myös samalla voivat triggeröidä eli olla traumamuistuttajina. Huuto- ja taisteluleikit ovat mulle yksi lukuisista triggereistä. Tottakait lasten pitää antaa leikkiä ja pojilla joskus leikit on rajumpia. Mun pitäisi vaan kestää se kaikki, kestää siitä aiheutuvat omat olot. On myös asioita, joita lapset tietävät, mitä ei saa tehdä. Esim. mun jalkoihin eivät saa koskea, niin kiva kun olisi kutitella äitiä jalkapohjista. Lasten kokemat tunteet ovat myös joskus triggereitä. Joskus, kun lapsi pelkää kovasti ja itkee, ne tunteet “siirtyvät” minuun ja se pieni minussa pelkää. Silloin on kaksi pientä pelkäävää, itkevää lasta, joita minun tulee aikuisena lohduttaa. 

Se, että lapset ovat yhtenä triggerinä, on välillä mahdottoman raskasta arjessa. Tuntuu, että koko ajan saa olla sellaisessa hälyytystilassa, että milloin taas pamahtaa jokin uusi muisto tai hallitsematon dissokohtaus päälle. 

On tätä hetkeä, nykypäivää kun huolehdin lasteni tarpeista ja omat lapseni siis maadoittaa myös minua hyvin tähän päivään. Lohduttaminen, hoitaminen, hyväksyminen, jutteleminen, huomioiminen; tuo kaikki on paljon helpompaa tehdä jonkun toisen eteen. Samalla kuitenkin pitäisi ottaa huomioon ne minussa olevat osat, jotka myös kaipaavat huomiota, hoivaa ja hyväksyntää. 

OMATUNTO SOIMAA JA SYYLLISYYS HUUTAA

Kun ei enää pysty siihen mihin ennen on pystynyt, siinä on paljon sulateltavaa ja tarvitsee aikaa, että sen oppii hyväksymään, että nyt on näin. Silloin risteilee monta synkkää ajatusta mielessä. On todella vaikea löytää niitä hyviä asioita, kun häpeä ja itsesyytökset nostaa päätään heti. Kun enhän ole enää hyvä äiti.

Olen miettinyt, että miten määritellään hyvä äitiys? Voiko riittävä äitiys olla hyvää äitiyttä? Syyllisyys sanoo, että olen täysin kelvoton enää äidiksi, noin ihanat lapset eivät ansaitse tyhjää äitiä. En jaksa liikkua kodin ulkopuolella kuin ihan pakolliset menot ja nekin on pääosin omia menoja tai lapsiin liittyviä lääkäri, neuvola tai joku muu vastaava käynti. En ole käynyt kaupassa yksin vuosiin, en pysty. En käy lasten kanssa kyläilemässä tai missään muuallakaan. En koe itseäni enää hyväksi äidiksi, kun en saa annettua pienille niitä samoja kokemuksia ja muistoja mitä isommilla lapsuudestaan on. 

Mutta riittäisikö, että on riittävä? Riittääkö lapsille, että äiti rakastaa heitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja on aina heidän puolella. Kaipaako pienet sitä laulavaa ja leipovaa äitiä, vai riittääkö heille, että heillä on turvallinen koti ja hyväksyvä perhe ympärillä sekä äiti, joka suojelee kaikilla voimillaan heitä, antaa turvaa ja rakkautta. 

APUJA ARKEEN

En ole onneksi yksin, koska käyn Vakautta vanhemmuuteen -ryhmässä. Siellä opettelen käsittelemään ja ennen kaikkea ymmärtämään tunteitani ja lasten tunteita ja näiden yhteensovittamista. Perhetyö auttaa jaksamaan arjessa sekä mahdollistaa meille hieman yhteistä aikaa puolison kanssa. Pääsemme kahdestaan hetkeksi, kun pienet ovat turvallisen aikuisen kanssa. Vaikka lastensuojelu on monelle se “mörkö”, meille se on ollut iso apu, koska asiakkuutta ei tarvitse olla, että saa sieltä apua arkeen ja vanhemmuuteen. Mutta kuitenkin se kaikista isoin tuki ja turva minun äitiydessä on lasten isä. Hän hoitaa lapset ja kodin, kun omat voimani ovat vähissä tai olen osastolla hoidossa. Hän tukee minua ja kannustaa jaksamaan samalla ymmärtäen, etten ole enää se sama pystyvä äiti, mikä ennen olin.

Teen kaikkeni lasteni eteen; asioita mihin näillä voimavaroilla voi pystyä. En enää leivo, en askartele, en laula enkä jaksa retkeillä. Mutta jokainen saa tulla kainaloon, pienet saavat nukkua vieressä yöllä. Lapsilla on kuitenkin lämpöä, ruokaa ja aina syli mihin kiivetä. Olen kiinnostunut isompien lasten elämästä, kuulumisista; koulusta ja työstä. Kannustan heitä tekemään omia päätöksiä ja pyrin olemaan puuttumatta liikaa, että he saavat tilaa itsenäistyä, pysyen kuitenkin taustalla, kun he tarvitsevat minua. Kerron heille aina kuinka paljon rakastan.

Matka parempaan äitiyteen on varmasti ihan hirvittävän pitkä ja rosoinen vielä, mutta yritän ja teen parhaani. Teen töitä itseni kanssa, jotta hallitsen lastenkin aiheuttamat olotilojen vaihtelut. Haluan uskoa, että riittävä on nyt hyvä ja tiedän, että lapsillani on kaikki hyvin. Maailmassa ei ole mitää parempaa kuin saada olla noiden viiden äiti, vaikka sitten rikkinäisenä.