Sain elää poikani kanssa viimeisen illan. Oman lapsen kuolema on asia, joka muuttaa elämässä kaiken. Kun ovi elämän ja kuoleman välillä sulkeutuu, paluuta ei ole.

Oli torstai marraskuun 1. päivä vuonna 2018. Olin töissä, ja viimeisen asiakkaan aika oli sovittu kello 14. Mielessäni toivoin, että asiakas ei saapuisi. Odotin 15 minuuttia, ja asiakas ei tullut. Olin tavannut poikani viimeksi kaksi päivää aikaisemmin, jolloin hän yritti saada yhteiskunnalta apua, sitä saamatta. Joka tapauksessa, halusin nähdä poikani.

Menin noin kello 15:30 hänen kotiovensa taakse ja soitin ovikelloa. Ovea ei avattu. Istuin kerrostalon ylimmän kerroksen portaiden ylimmälle portaalle. Kuumeisesti mietin, mitä voisin tehdä. Ovi aukeni. Poikani avasi oven ja istui pyörätuolissa. Hän vaikutti rauhalliselta, oudon tyyneltä. Menin sisälle. Istuin hänen seuranaan puolen tunnin ajan. Hänellä oli tulossa vieras neljän aikaan, joten lähdin ennen sitä.

Laitoin tälle vieraalle viestiä kello 16:06: ”Kävin pikaisesti heti töiden jälkeen. Oli hengissä. Poikani oli tarkoituksella laittanut läheisiä estoon. Minun oli lähdettävä, kun oli rankka työviikko, ja vielä luento tänään.” Tämä henkilö vastasi minulle kello 16:26: ”Pojallasi on nyt kaikki hyvin ja ihan asiallinen oli ja keskusteltiin. Maanantaina tehdään yhdessä kanawokkia, käyn kaupassa ja vien tarveaineet mennessäni.”

Minulla oli hyvä mieli, avasin tietokoneen ja söin leipää ja kahvia, valmistauduin webinaariin – opinnoissa oli kandivaihe. Kello 16:44 esikoiseni soitti, että poikani on hypännyt kuudennesta kerroksesta. Maailmani ja aika jähmettyivät paikoilleen.

Kävelin kotona neuvottomana, ajatukseni ei kulkenut. Lopulta kävelin ulos sukkasillani, ja hermostuksissani huusin mieheni pois puutarhahommista, ja sopersin jotain pojastani ja yritin saada hänet liikkeelle, jotta hän ajaisi minut takaisin poikani luo. Sen verran ymmärsin, ettei minusta ollut ajajaksi.

Matka oli käytännössä lyhyt, mutta ajallisesti matka tuntui piinavan pitkältä. Soitin matkalla hätäkeskukseen, josta kerrottiin, että ensihoito on jo matkalla poikani luo. Päästessämme kerrostalon ulko-oven luo, ihmisiä norkoili pihalla. Yritin mumista jotain, tiesivätkö he missä poikani on, kukaan ei reagoinut. Ärähdin, ja kysyin missä poikani on ja he viittoivat kerrostalon sisälle. Olin hämilläni. Olin odottanut, että hän olisi ulkona. Ambulanssi oli pihalla jo.

Kävellessäni sisälle näin kaksi ensihoitajaa kyyryssä maassa, poikani kimpussa. Poikani makasi tajuttomana portaiden juurella. Hänen päänsä oli omituisen muotoinen. Siinä vaiheessa ymmärsin, että ihme on, jos hän säilyy hengissä, ja jos säilyy, hän ei olisi se poika, jonka tunsin.

Tunsin toisen ensihoitajista. Totesin hänelle lakonisesti, ettei edellinen kohtaaminen mennyt putkeen.

Olin kaksi päivää aikaisemmin soittanut hätäkeskukseen, samaan aikaan kuopukseni kanssa. Tuolloin ensihoitajat eivät ottaneet häntä kyytiin. Perusteluna he pitivät sitä, että poika haluasi itse hoitoa, ja että kun hän joutui liikkumaan pyörätuolilla, ambulanssiin ei häntä voinut ottaa.

Näin, kun toinen ensihoitajista käänsi poikani vasemman lonkan paikoilleen, se oli käytännössä irti, vain iho piti lanteen kasassa. Olin jähmeä. Tuntui, että seurasin tilannetta ulkoapäin. Aivan kuin en olisi se, joka olin. Poliisi tuli myös paikalle ja kyseli kysymyksiä, en muista tarkalleen mitä. Ehkä jotain siihen suuntaan, että olisiko rikosta tapahtunut.

Lopulta minulle sanottiin, etten voi tulla ambulanssiin, koska henkilöstö vie kaiken tilan. Mieheni päätti lähteä ajamaan ambulanssin perään. Päästessämme autoon kuulimme, että Medi-Heli etsi laskeutumispaikkaa. Muistan, kun totesin miehelleni, ettei tänne voi laskeutua kopterilla. Mutta kopteri myös kuvasti tilannetta – poikani tilanne oli huono. Palasimme takaisin ambulanssille, poikani oli siellä, ja hänen vierellä oli anestesialääkäri, joka katsoi minua tummilla silmillään vakavasti. Hän sanoi painokkaasti, että ”poikasi nukkuu nyt, häneen ei satu, mutta asiat ovat t-o-s-i huonosti.” Tuntui, että minulle se oli jo viesti siitä, että minun tulee valmistautua pahimpaan.

Tiesin tämän jo reilu puoli vuotta aikaisemmin. Näin unia ja näkyjä valvetilassa. Sanoin läheisilleni keväällä, että poikani kuolee, ennen kuin vuosi vaihtuu. Kaksi-kolme kuukautta aikaisemmin näin näyn, jossa pesin kuollutta poikaani. Ajoin autolla ja radiossa Anna Puu lauloi Mestapiirrosta, silloin näin, kun pesin kuollutta poikaani. Ajoin moottoritiellä, itkin niin voimakkaasti, että hyvä kun pysyin tiellä. Näin myös unia hautajaisista.

Matkalla yliopistolliseen sairaalaan soitin puheluita läheisille. Soitin ensin poikani tyttöystävälle, en muista muuta kuin sen, että pyysin, että hän istuisi alas, ennen kuin kertoisin hänelle uutiset. Poikani tyttöystävän ääni murtui, ja pyysin häntä antamaan puhelimen jollekin hänen lähellään olevalle. Kerroin lyhyesti hänelle, mitä oli tapahtunut, ja pyysin heitä tuomaan poikani tyttöystävän sairaalaan. Puhelut läheisille olivat outoja; en muista niistä juuri mitään, mutta puhuin kuin robotti. Toisaalta se helpotti, tuntui, että samalla puran omaa jäsentymätöntä oloa, vaikka olinkin jotenkin irti itsestäni.

Päästyäni yliopistolliseen sairaalaan, meille oli varattu jo etukäteen omaisten huone, eikä odottaa tarvinnut. Omaisten huoneessa oli poikani tyttöystävä. Hän istui penkillä ja itki lohduttomasti. Ajattelin, että minun on hänen vuokseenkin jaksettava olla nyt vielä vähän aikaa vahva. Otin poikani tyttöystävän halaukseen ja annoin hänen itkeä siinä. Valmistauduin sekunti sekunnilta pahimpaan.

Ei mennyt kauan, kun kaksi lääkäriä tuli kertomaan tilanteen meille. Lääkärit kertoivat, että kaikki vammat, jotka olivat kaulan alapuolella voitaisiin korjata, mutta pään alueen vammat olivat niin pahat, ettei mitään ollut tehtävissä. Kuulin, miten toinen lääkäreistä aloitti lauseen, jonka keskeytin lähes välittömästi. Sanoin, että poikani halusi tätä, ja kun mitään ei ole enää tehtävissä, hänen on annettava mennä. Protokollan mukaisesti lääkärit sanoivat viimeiset lauseet loppuun ja pyysin, että pääsisimme poikani luo. Poikani elämä jatkui lukuisten letkujen ja johtojen varassa. Hänet oli kytketty keuhkokoneeseen. Näky oli lohduton. Itkimme, ja syleilimme häntä. Puhuimme hänelle. Ammattilaiset antoivat meille tilaa, mutta eivät jättäneet meitä yksin.

Tilanne huononi silmien edessä ja pyysin, että poikani irrotettaisiin koneista ja letkuista, jotta hän voisi vain mennä. Poikani isän puoliso pyysi kuitenkin, että odottaisimme poikani isää, että hänkin ehtisi hyvästellä. Odotimme, ja tilanne huononi. Soitimme Whatsapp-puhelun poikani veljille ja muille läheisille, jotta hekin voisivat hyvästellä. Hieman ennen kello 8 illalla pyysin, että nyt poikani annettaisiin mennä. Isä ehti paikalle. Poikani haukkoi henkeään harvakseltaan, elämä hiipui hiljaa hänen elimistöstään, ja hänen sydämensä löi viimeisen lyönnin kello 20:36.

Tämän jälkeen sain pestä poikani. Itkin, ja sanoin, että olen elänyt tämän hetken jo aikaisemmin. Se tuntui oudolta, lohduttomoman surulliselta. Jokainen eletty hetki oli osa välttämätöntä surutyötä, sen ymmärsin jälkeenpäin.

Muistan, miltä poikani tuoksui. Muistan, kun lähdimme sairaalasta, kuolleen poikani ihon tuoksu jäi käsiini. En koskaan unohda tuota tuoksua. Jokaisen hälytysajoneuvon ja Medi-Helin ääni aktivoivat tuon illan tapahtumat mieleen välittömästi. Usein myös käydessäni tuossa sairaalassa, sen hajut ja äänet tuovat mieleen illan tapahtumat. Olin kohdannut pahimman – oman lapseni kuoleman.

Rakkaudella poikani muistoa kunnioittaen… kunnes jälleen kohtaamme.