Pienen rikkinäisen tytön tarina

Olen hukassa, en löydä oikeaa tietä mistään. Tuntuu, että sekoan. Huudan. Itken. Haen apua. Koko kroppani on täynnä tuskaa, kipua, arpia, ikäviä muistoja, pelkoa.

Olen aloittanut taakkani purkamisen nuorena vuonna 2006 ensimmäistä kertaa nuorisopsykiatrilla, mikä oli katastrofi. Minua ei kuultu eikä kuunneltu! Äitini sai olla siellä mukana, ja keskustelut eivät edenneet riittävästi varsinaisiin ongelmiin, eikä asioihin, joista olisi pitänyt puhua. Mielestäni äitiäni kuunneltiin enemmän kuin minua. Psykiatri tuntui olevan enemmän äitini puolella, mikä tuntui epäoikeudenmukaiselta. Ajauduimme jatkuviin riitoihin ja jouduin lopettamaan käynnit siellä.

Lapsuuteni oli hyvin rankka, peloton, turvaton. Kaikkea en edes muista, mutta pahimmat ovat juurtuneet mieleeni. Vanhempani olivat pahasti alkoholisoituneita, ja niin myös heidän ystävänsä. He istuivat joka viikonloppu iltoja, milloin missäkin vedellen pään täyteen piittaamatta siitä, mitä meille lapsille kuuluu. He eivät piitanneet siitä, että olimmeko koko yön ulkona, oliko meillä riittävästi vaatteita, tulimmeko edes yöksi kotiin. Ikää meillä oli tuolloin reippaasti alle kymmenen vuotta.

Darra-aamuisin saimme tehdä itse ruokamme, koska vanhemmat olivat siinä kunnossa, ettei meistä pystytty huolehtimaan. Jouduimme sisareni kanssa kasvamaan liian nopeasti isoiksi eli elämä oli kovaa jo pienenä. Piti osata myös käyttää päätä, että mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

Yhtenä iltana heräsin ja kuulin tv:stä tutun kello 22.00 uutiset, mutta vanhempien ääniä en kuullut. Nousin sängystä ylös etsimään heitä, mutta en löytänyt. Minulle iski paniikki ja lähdin herättämään sisareni huutaen: meidät on jätetty yksin! Samana iltana lähdimme yöpaidoissa, kengät jalassa etsimään vanhempiamme lähimmästä kapakasta, johon oli ehkä kilometrin matka ja siellä he molemmat olivat. Lähdimme takaisin sisareni kanssa ja siitä en enää muista enempää, mutta tämä on jättänyt ison jäljen sydämeeni.

Mitä tapahtuu lapsen mielelle ja sielulle ja kaikelle, kun häneen kajotaan ja pakotetaan seksuaaliseen kanssa käymiseen ja kun kyseessä on oma vanhempi, jonka pitäisi olla esimerkki omille jälkeläisilleen? Hän uhkaili, ettei ikinä saa kertoa äidille tai muuten tapahtuu jotain ikävää. Näistä kokemuksista en usko ikinä pääseväni yli, mutta minun on pakko oppia elämään asian kanssa. Monet itkut olen itkenyt.

Onneksi vanhemmat erosivat 2000-luvun paikkeilla, ja odotin parempaa elämää uudella paikkakunnalla – turhaan. Alkoi pahin painajainen monista, koulukiusaaminen, jota kesti kolmannesta yhdeksänteen luokkaan, ja perheessä asiat olivat edelleen todella huonosti.

Uusi isäpuoli tuli kuvioihin. Hän antoi tukea, rakasti aidosti ja oli ihana ihminen, se aika mitä hänen kanssaan sain viettää, tuntui oikeasti perheeltä. Mutta asioilla on tapana muuttua, ja tuntui, että elämä rankaisi minua. Isäpuolella todettiin syöpä, ja menetin lopulta hänet. Samoihin aikoihin menetin myös parhaan ystäväni, kun hänen sydämensä petti.

Elämä tuntui tuolloin todella epäreilulta ja ajattelin, että miksi minulle käy näin? Miten tästä pahasta olosta voi enää selvitä? Pari vuotta meni surussa, usvassa ja masennuksessa. Koulu meni päin helvettiä, kun kiusaamisesta ei tullut loppua. Olin ihan loppu! En jaksanut välittää kiusaajista. Olisivat vain kivittäneet minut kuoliaaksi, kun silloin se tuntui ”ihan sama millekään” fiilikseltä.

Äitini tapasi jossain vaiheessa uuden miehen, joka tuli meille ensimmäistä kertaa ja haisi alkoholille. Aavistin, ettei tästä ihmisestä koidu hyvää. Aavistukseni ja pelkoni kävivät toteen. Muutaman vuoden sisällä tapahtui paljon. Jouduin kokemaan seksuaalista hyväksikäyttöä ja hylätyksi tulemisen tunteita.

Hain itselleni apua ja pääsin perhekotiin. Se oli pelastus ja noh, se oli paikka, jossa kukaan ei käynyt minua katsomassa – ei edes oma äiti. Lähdin mielenosoitukseksi hatkoille. En saanut sitä, mitä tyttö olisi kaivannut omalta äidiltä. Hatkareissu päättyi myös omasta tahdostani, ja minut vietiin pidätysselliin ja sieltä minut haettiin nuorisokotiin.

Kiitos sinulle, kun luit minun tarinani, Marita

Ajattelin, että olen kuin roska tuulessa eikä minusta kukaan välitä – ja tässäkin asiassa olin oikeassa.