Työskentelen syyrialaisten pakolaisten parissa ja rakastan työtäni. Suurin osa ystävistäni on myös pakolaisia; Syyriasta, Jemenistä ja Afganistanista. Monet heistä ovat kokeneet äärimmäisiä traumoja.

MIKSI HE EIVÄT VOI HUONOMMIN?

Tunnen ihmisiä, jotka kantavat kännyköissään itse kuvaamiaan videoita Alepon ylle satavista fosforipommeista. Ilmaan räjähtävistä ihmisistä. Minulla on ystäviä, jotka ovat menettäneet läheisensä, kotinsa ja omaisuutensa. Nähneet vanhempiaan kidutettavan, lapsien hukkuvan meren aaltoihin.

Nämä samat ihmiset opiskelevat, oppivat kielen, hakevat töihin, pääsevät töihin, hankkivat ajokortin, asunnon ja auton. He tarjoavat minulle maailman parasta arabialaista ja persialaista ruokaa, nauravat ja tanssivat kanssani.

Olosuhteisiin nähden ystäväni näyttävät voivan hyvin. Epätodellisen hyvin. Miksi he eivät voi huonommin? Mitä minä itse teen väärin, kun en selviä muistojeni kanssa?

ÄLÄ MIETI MENNEITÄ!

Toisinaan ystäväni heräävät painajaisiin, itkevät ja kaipaavat kotiin. He näyttävät kuvia rakkaistaan ja surevat menetyksiään. Mutta he eivät suurimmaksi osaksi ole silminnähden traumatisoituneita eivätkä he myöskään voi ymmärtää, mikä ruotsalaisia vaivaa, kun he uupuvat töissä, sairastuvat anoreksiaan ja käyvät terapiassa. Kun olisinkin saanut yhden kruunun joka kerta, kun olen kuullut lauseen ”meillä Syyriassa ei ole psyykkisiä sairauksia”.

 Osittain kyse on kulttuurista, jossa tuskan ja keskeneräisyyden tunteita pidetään häpeällisinä merkkinä orastavasta hulluudesta. Trauma pitää piilottaa. Mutta tämä ei ole koko totuus. Mitä kauhistuttavampia asioita kokeneet ystäväni todellakin menevät eteenpäin. Kerta toisensa jälkeen kuulen lauseen: Ajattele tulevaa! Älä niitä menneitä mieti!!

 Olen oman ja vertaisteni traumatisoitumisen myötä tottunut katsomaan asioita ”traumasilmälasien” läpi. Melkeinpä kaikki psyykkiset ongelmat ja ongelmattomuudet voidaan näkemykseni mukaan selittää menneisyyden ja etenkin lapsuuden tapahtumilla. En usko aivokemiateorioihin tippaakaan, ne ovat epätieteellistä humpuukia. Minun onkin traumatietoisuuteni takia ollut vaikea hyväksyä, että tuntemani pakolaiset (ja heitä on useita satoja) eivät ole erityisen dissosioivia tai traumatisoituneita. Miksi, kyselen jokaperjantaisessa terapiassani. Helvettiäkö minä sitten tässä jauhan lapsuuteni tapahtumia!

Tunne elämän merkityksellisyydestä auttaa
kestämään mitä vain.

YHTEISÖLLISYYS JA TARKOITUS

Olen löytänyt ainakin kolme syytä sille, että kuvailemani ihmiset voivat ”paremmin kuin heidän pitäisi”. 1) Heidän äärimmäisen yhteisöllinen kulttuurinsa kannattelee heitä. He eivät ole koskaan yksin. Heillä on perheensä, sukunsa ja ystävänsä, joiden kanssa he viettävät koko ajan aikaa. Kun heillä on suruja, iloja tai huolia, kuuntelija ei ole kaukana. 2) Heillä ei ole aikaa miettiä menneitä. Koska maahanmuuttajilla on niin järjetön määrä lapsia ja koska he tekevät kovasti töitä, he eivät kerta kaikkiaan ehdi miettiä traumojaan. He eivät ylipäätään vaikuta kantavan maailman murheita. Ilmastonmuutos on jonkun toisen pulma. 3) Heillä on tarkoitus. Tuntemani syyrialaiset elävät perheilleen. He opiskelevat, käyvät töissä, elävät ja hengittävät hankkiakseen paremman elämän ja turvatun toimeentulon vanhemmilleen, serkuilleen, sisaruksilleen ja lapsilleen. Heidän olemassaolonsa tarkoitus on äärimmäisen yksinkertainen ja selkeä, eikä heillä koskaan ole kysymystä, kannattaisiko selvitä ja miksi. Syvä tarkoituksellisuuden tunne auttaa kestämään mitä vain.

KUN HULLUUS TULI KUTSUMATTA MUN HUONEISIIN

Muistan tutkimuksen, jonka mukaan vakavista katastrofeista selvinneet ihmiset toipuvat todennäköisemmin ilman terapiaa kuin käymällä terapiassa, ainakin jos he nopeasti pääsevät takaisin normielämään. Minusta onkin koko ajan tullut epävarmempi, kannattaako menneitä kaivella. Miksi avata haavoja? Kuten Apulanta laulaa upeassa Lokin päällä lokki -biisissään: ”Ehtii aivan liikaa keksii, kun itseänsä etsii ajatuksistaan. Vaarallisii hetkii, tehdä sinne retkii.” Minulla on pieni huoneentaulu, jossa lukee: Tänk inte så mycket! Älä ajattele niin paljon! Tämä on itse asiassa yksi hyödyllisimmistä saamistani neuvoista. Ajattele vähemmän, rakenna uutterasti uutta elämää. Hakkaa halkoja, poimi marjoja, rassaa autoa, opiskele uusi kieli ja matonkutomisen jalo taito. Traumamatkallani minua ovat vielä terapiaakin enemmän hyödyttäneet tanssi, liikunta, kirjoittaminen, työnteko ja ystävien tapaaminen.

Mutta sitten, takaisin Apulannan biisiin. ” Vaarallisii hetkii, tehdä sinne retkii.”  Tahdot taikka et, niin teet sen uudestaan. Ja joka kerta hulluus tuli kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen…” Menisin niin mielelläni eteenpäin elämässä ja unohtaisin menneet, mutta sepä ei aina vain onnistukaan. Herään öisin kirkumaan, katoilen ajassa ja paikassa, en selviä arkipäivästä, vaikka kuinka yritän. Näen ja koen, kuinka kimppuuni hyökätään uudestaan ja uudestaan. Teen parhaani, mutta en pysty valitsemaan traumaani pois.

Minun ja monen muun vertaiseni traumat eroavat syyrialaisten kokemuksista siinä, että olemme kokeneet syvän vaurioittavia asioita lapsuudessa. Persoonamme ei ole koskaan päässyt kasvamaan ehjäksi. Luulen, että sodista ja katastrofeista on helpompi selvitä, jos lapsuus on ollut hyvä, ja sellaiseksi useimmat pakolaisystäväni sitä kuvailevat. Kaikki oli heillä hyvin, kunnes sota tuli.

NIIN MINÄ KUIN YSTÄVÄNI RAKENNAMME UUTTA ELÄMÄÄ

Olen oppinut ystäviltäni paljon, en kykene ikinä enkä varsinkaan tässä kuvaamaan, kuinka paljon. Yksi merkittävimmistä asioista on tämä: en ikinä selviä traumoistani, jos minulla ei ole, mitä varten elää. Etsin syvempää tarkoitusta kuin minä itse, etsin traumojeni kukistajaa. En ole uskonnollinen eikä minulla ole lapsia, joten tarkoituksen ja elämän merkityksellisyyden etsintä on vielä kesken. Samalla etsin yhteisöä ja sen olen osittain löytänytkin.

Ajatukseni terapiasta ja trauman hoidosta ovat joka tapauksessa viimeisten vuosien aikana muuttuneet kovinkin, enkä enää ole aivan varma, kenen riveissä seison. Osittain olen kuitenkin ryhtynyt myös kyseenalaistamaan terapian merkitystä, mitä en olisi koskaan aavistanut. Tällä hetkellä keskitymme terapiassa selviytymiskeinoihin ja uuden elämän rakentamiseen. En juurikaan halua puhua menneistä. Koetamme vain pitää minut työkykyisenä ja elämässä kiinni. Rakennamme minulle sitä kautta aikuisen ihmisen ehjempää persoonaa. En ole varma, kuinka kauan tämä taktiikka toimii. Milloin traumani ja hulluuteni saapuvat kutsumatta huoneeseen, saavat minut kiinni? Käykö niin myös pakolaisystävilleni elämän Ruotsissa asetuttua uomiinsa – onko niin, että sotatrauma näyttää kyntensä vasta, kun uusi elämä on vakiintunut? Näihin kysymyksiin jään odottamaan vastausta ja myös raportoimaan pohdintojani matkan varrella tässä blogissa.

Pitää muuten mainita, että suuri unelmani on matkustaa Syyriaan ja nähdä Damaskoksen uskomattoman upea vanha kaupunki, joten toivottavasti sota on kohta kokonaan ohi ja maan jälleenrakentaminen pääsee kunnolla käyntiin. Ehkä jo ensi kesänä blogissa on omia kuviani ystävieni kotimaasta. In’sha’allah! 😉

 

  1. Huomautan, etten halua kategorisoida tai lajitella ihmisiä eri lokeroihin. Puhun tässä vain sellaisista yleisistä huomioista, joita olen monikulttuurisessa työssäni ja yksityiselämässäni tehnyt viime vuosien aikana. Joukkoon mahtuu valtava määrä poikkeuksia, joita en tässä ole kuvaillut. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä eivätkä vain ryhmänsä edustajia! Sanojani ei eteenkään pidä ottaa kannanottona mihinkään maahanmuutto-, rotu- tai integraatiokysymykseen.