Pääsin juuri kriisijaksolta osastolta. Jouduin kohtaamaan siellä pahimmat pelkoni, ja antautumaan siellä muiden autettavaksi ympärivuorokautisesti. Jouduin pysähtymään ja paljastamaan väsymykseni, taakkani sekä kehostani aivan järkyttävällä paineella purkautuvat muistot. Lapsisotilaani minussa eivät enää kestäneet pakoiluani, ja lopulta mentiin voinnin suhteen jo veitsen terällä. Oli pakko pysähtyä ja se oli todella tarpeen.

näen pienet osani 

Lapsiosat ovat olleet aiemmin minulle sataprosenttisesti jotain todella vastenmielistä, häpeällistä, jotain mitä ei saa näyttää muille. Jotain mitä muut kavahtavat, jotain mikä on oksettavaa, ei vain minulle vaan kaikille muillekin. En osaa arvioida mihin lukemaan tuo prosenttiosuus on laskenut – ja ei varmaan tarvitsisi jokaista asiaa minunkaan aina mitata luvuissa.

Lapsiosat eivät ole koskaan saaneet minulta mitään kunnianimeä. Olisivat ansainneet sen jo kauan sitten. Olisivat ansainneet kokonaisen armeijan aikuisia ympärille, ohjaamassa ja neuvomassa. Mutta he olivat yksin. Yksin muita vastaan. Eivätkä edes valittaneet. Toteuttivat tehtäväänsä. Tämä on lapsien elämää, he ajattelivat.

Tänä aamuna, ensimmäisen kotona nukutun yön jälkeen nämä pikkusoturit saivat vihdoin arvonimensä – minulta. Ei ainoastaan se miten paljon pahaa he ovat joutuneet kokemaan ja näkemään; vaan se että lapsisotilaani tekivät sen kaiken yksin. Vuosi toisensa jälkeen keskellä helvettiä.

Yksin. Lapsisotilas vastaan kokonainen miesarmeija. Ei kannattanut pyytää apua enää. Tämä oli vain tehtävä. Lapsien tehtävä maailmassa.

Näen sen 6-vuotiaan juoksemassa pitkin metsiä. Lapsisotilas täydellisen yksin – metsässä eivät kömpelöt aikuiset voineet tehdä mitään. Metsä ja puut olivat yksi tuon pikkusotilaan aseista. Pakopaikka jossa kadotaan yksinäisyyteen, omaan maailmaan. Oliko vaihtoehtojakaan? Ei, ei ollut, ei lapsisotilaille. Pikkusotilas kiipeää puiden latvaan, yhä uudestaan ja uudestaan. Koivut, männyt, kuuset – korkeuksissa oli turvallista, sai olla ihan varmasti rauhassa. Oksat kestivät lapsisotilaiden painon. Ihan oma juttu ja piilopaikka, jotain mihin isot aikuiset eivät pysty. Aikuiset katsoivat alas ja eteen, mutta eivät koskaan ylös. Välillä tuskin edes muistaen että jossain heidän mukanansa oli pieni tyttö. Ja kun muistivat, taistelivat lapsisotilaat minkä jaksoivat. Ja kestivät sen kaiken – vuosien ajan, pitkin maata ja mantuja.

pääsemme turvaan

Antautuen tai taistellen, sehän lapsien osuus elämässä on – ainakin niin he luulivat. Ei tietoa paremmasta. Lapsisotilaat. Urheita, ketteriä, älykkäitä ja luovia. Lapsisotilaani. Tietämättä mistään muusta, siitä mitä pitäisi oikeasti olla saatavissa ja mitä he oikeasti tarvitsisivat. Puhumattakaan siitä mitä oikeuksia heillä pitäisi ihan oikeasti olla. Pikkusotilaani, ei teidän olisi ikinä pitänyt joutua täyttämään ikävuosianne sellaisten asioiden keskellä.

Pikkusotilaani, lupaan jatkaa taistelua, teidän ei tarvitse enää – se on minun tehtäväni. Joskus me vielä toivottavasti löydämme turvan – en tiedä milloin tai miten, mutta minä lupaan tehdä kaikkeni sen eteen. Taistella niin kuin te. En oikein itsekään tiedä mitä tuo turva on – mutta siitä olen absoluuttisen varma, että se on jotain joka teidän pitää joskus saada tuntea. Niin, ettei kukaan vie sitä ikinä pois.


-H