Äiti, 

Toivon että vaikeimmat asiat on käyty välillämme läpi ja että et enää koskaan lähde pois.

Eihän me saada totuuksia muutettua. Historia ei muutu mutta se miten sen käsittelemme, kuinka siihen katsomme ja miten sen näemme, voi muuttua. Voimme muuttaa itseämme.

Minulta puuttuu paljon, mutta minulla on myös paljon.  Se mitä puuttuu, tekee kipeää ja hävettää. Sattuu, keuhkoissa puukonviiltävä tuuli jota hengitän. Miksi et nähnyt minua, miksi et ollut kotona? Miksi annoit pahojen asioiden tapahtua aina uudestaan? 

Katson valokuvaa ja en todellakaan tiedä mitä tunnen. Voin pahoin. En tavoita ainakaan surua, katoan sumutuskaan. Katoan kuten sinäkin äiti tuossa kuvassa, jossa istun yksivuotiaana mökin tuvan pöydällä. Katson kameraan, näytän että kuvanottohetkellä elehtisin jalkoja ja käsiä liikuttaen. Taaperon ilme on hämmentynyt, ehkä vähän pelokas. Kuvassa äiti pitää minusta kiinni etten putoa. Hän on kuitenkin muualla, poissa. Ei katso kameraan, ei myöskään minuun.

Olet kuvassa selvästi hyvin surullinen, äiti. Tunnistan kuvasta muutakin kuin samannäköisyyden verratessani sinua omaan nykyiseen peilikuvaani. Tunnistan myös pahan olosi. 

Kaikesta huolimatta, minun äiti. Tiedän että sinuun sattuu tänäkin päivänä, mutta et puhu. Pidät kaiken sisälläsi. Kuten minäkin toimin aikuisikään saakka. Silti annoit minun lopulta puhua, miltä kaikki tuntui – etkä lähtenyt. Annat toipumisrauhan  tuomitsematta polkuani. Et enää huuda. Et enää kiellä totuutta. Annat tilaa myös itsellesi. Olla sinä, kaikesta huolimatta minun äiti. Sanoit viime syksynä että olen sinun elämäsi tärkein ihminen. Ja vaikka minun on vaikea uskoa sanoja taikka ylipäänsä luottaa – tämän minä uskon.

Toivon että joskus annat itsellesikin luvan olla heikko, näyttää jollekin tuskasi. Sille on oma aikansa, ja lopulta meistä jokainen kuitenkin on vain ihminen

Osana maailmankaikkeutta ja sen potentiaalia.