Elämäni on muuttunut tavallisemmaksi ja minulla ei ole enää elämästäni niin paljoa kirjoitettavaa. Voin paremmin. Se on lohdullista ja ihana huomata näin jälkikäteen. Vaikeina aikoina luulin, että se on ikuista, en voi voida ikinä enää paremmin. Toisaalta on haikea olo blogin loppumisesta. Onhan sinne kirjoitettu jo seitsemän vuoden ajan. Aivan huippua, että vapaaehtoisvoimin ollaan saatu pysymään jotain näin hienoa yhdessä.

Edelleen vertaisuus on mukana vahvasti elämässä, Traumamatka-yhteisö, Klubitalo. Tänään voin olla myös antajana, toimijana ja tekijänä. Tähän tarpeeseen on vastannut etenkin Mielenterveyden Keskusliitto ry monenlaisine vapaaehtoistehtävineen. Kannustankin teitä vertaisia etsimään paikkoja, joissa saatte tehdä asioita jotka vähän jännittääkiin. Näin pääsee onnistumaan ja se auttaa toipumista.

Jatkamme Instagramin ja Facen voimin. Sieltä saatte tietää myös kevätpuolella ensi kesän Traumamatka-leiristä. Leirit ovat olleet kesän huippukohtia!

Ihmiset ja yhteys ovat tärkeintä.