Kun keväällä liityin Traumamatka-yhteisöön, pandemia ja sitä seuraava poikkeustila olivat vasta konkretisoitumassa. Ajattelin, että etätöiden ja tyhjentyneen sosiaalisen kalenterin ansiosta minulla olisi paljon aikaa ja voimavaroja kirjoittamiselle. Toisin kävi.

Huolella rakentamani suunnitelmat tuntuivat murenevan hetkessä, kun vallitseva poikkeustila, turvattomuus ja jatkuva ylikuormitus pakottivat traumaa kantavat osat aktivoitumaan. Niitä voidaan kutsua rakenteellisen dissosiaation teorian, kognitiivisen psykoterapian tai vaikkapa skeematerapian käyttämillä termeillä, mutta yksi on varmaa: ne ovat hyvin vahvasti osa minua, vaikka keskinäiset suhteemme ovat kauniisti sanottuna haasteelliset.

Toimintakyvyn lamaantuminen ja sisältäni kumpuavat tunnemuistot saivat minut hakeutumaan keho-orientoituneen traumaterapeutin vastaanotolle, ja olemme aloitelleet työskentelyä hiljakseen budjettini sallimissa rajoissa. Yritän myös jälleen päästä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi, jotta saisin asiantuntevaa hoitoa ja viimein oikean diagnoosin kuntoutuspsykoterapian hakemiseen tulevaisuudessa. Matkani on siis vasta alkumetreillään, eikä itsellänikään ole vielä aavistusta määränpäästä; vain toive eheydestä ja yhteydestä itseen sekä maailmaan ympärilläni. Aion jatkaa matkani jakamista omia voimavarojani kunnioittaen, ja toivottavasti oppia olemaan päivä päivältä hieman armollisempi itselleni.

Muiden Traumamatkalaisten vertaistuki on ollut korvaamatonta, vaikka minun on traumataustani vuoksi edelleen vaikea kokea itseni osaksi yhteisöä sen vastaanottavaisuudesta huolimatta. Vertaisen peiliin katsominen on parhaimmillaan todella vahvistava kokemus, ja on ollut äärimmäisen koskettavaa kuulla toisten kertovan omasta ainutkertaisesta matkastaan. Miten vahvoja ja ihmeellisiä me kaikki olemmekaan, aivan omana itsenämme!

Toivon myös voivani tarjota samaistumispintaa erityisesti sote-alalla työskenteleville ammattilaisille, jotka elävät työnsä rinnalla omaa matkaansa traumatoipujasta selviytyjäksi. Olen saanut kiitettävästi ujutettua traumatietoista näkökulmaa omalle työpaikalleni sekä esiteltyä aiheen tärkeyttä yhteistyötahoillemme. Vaikuttamistyöni kulisseissa ja niiden ulkopuolella jatkuu. Myötätunto ja ihmisyyttä kunnioittava kohtaaminen saavat välillemme aikaan pieniä väreitä, jotka voivat ajan kuluessa kerääntyä positiivisen muutoksen aalloiksi.

Onnea 1-vuotias Traumamatka-yhteisö! Lämmin kiitos myös kaikille lukijoillemme, te olette elintärkeä osa yhteistä matkaamme.